Åke Vastavirta on nimensä veroinen mies – hylkäsi puoluekurin, jotta sai öisin nukuttua: "Kumarteleminen ei sovi minun selkärangalleni"

Kylähullun leimaakin on Åke Vastavirran otsaan sovitettu, mutta lähinnä hyvässä mielessä. Hän on sinnikäs pienten kylien puolustaja.

Åke Vastavirta nojaa terassin kaiteeseen.

Sorkan kyläkoulun oppilaat eivät nurisseet kouluruuasta. Siihen oli varattu yhtä paljon rahaa kuin muissakin kouluissa, mutta tässä kylässä pöytään nostettiin toinen toistaan parempia herkkuja. Niitä varten saatiin nipistettyä rahat viljelemällä perusraaka-aineet itse.

Idea ei ollut mitenkään ennenkuulumattoman mullistava, mutta hyvin harvinainen vielä 2000-luvulla. Sen taustalla oli pienen raumalaiskylän puuhamies Åke Vastavirta. Hän halusi, että oppilaat näkevät, mistä ranskanperunat oikeasti tulevat. Oppilaat keräsivät koulun kasvimaalta keittäjälle myös muut juurekset ja vihannekset. Jauhotkin tehtiin itse – oman kylän viljoista. Kanala tuotti munia jopa myyntiin, ja hautomakoneen avulla pihapiiriin syntyi tipuja. Koulunkäynti oli varsin elämyksellistä.

Oli. Siitä on aikaa runsaat kymmenen vuotta. Nyt kyläkoulua ei enää ole.

Kun kyläkoulun lakkautussuunnitelma nousi poliittiseen keskusteluun, joutui Åke Vastavirta nimensä mukaiseen tilanteeseen. Oli pyristeltävä vastaan, uitava vastavirtaan.

Okesta tuli Åke

Åke Vastavirta kävi vuosikymmeniä sitten samaista kyläkoulua itse. Ensimmäisellä luokalla hän oli vielä Oke suomalaisella o:lla.

Perheellä ei ole sen kummemmin kytköksiä ruotsinkielisyyteen, mutta etunimi vain jotenkin muuttui matkan varrella. Niin oli käynyt sukunimellekin.

– Isä löysi Vastavirta-nimen jostain kirjasta. Hän otti sen omaksi, koska entinen nimi oli liian tavallinen. Posti meni aina sekaisin, kun kylällä oli niin monta samannimistä miestä, Åke Vastavirta kertoo.

Asukkaita kylällä oli kuitenkin vain muutama sata.

Isä teki, kuten halusi. Niin on poikakin aina halunnut tehdä.

Å:n ottaminen nimeen oli yksi ensimmäisistä päätöksistä. Sen jälkeen niitä on tullut useita. Åke Vastavirta on ollut näkyvä pienten kylien puolustaja ja poliittinen vaikuttaja jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kyläläiset turvautuvat puuhamieheensä

Nyt Åke Vastavirta istuu entisen koulunsa ruokasalissa. Se ei ole hiljentynyt, vaikka koulu on suljettu jo kymmenkunta vuotta sitten. Kylän aktiivit kunnostivat rakennuksen yhteiseksi kylätaloksi ja avasivat tiloihin kahvilan. Väki kokoontuu sinne kerran viikossa.

Kylällä on aktiivisia ahertajia toistakymmentä. Loput tarjoavat apuaan, kun ehtivät.

Naiset ovat selkeästi vastuussa keittiöstä. Muissa asioissa he kääntyvät useimmiten Vastavirran puoleen.

– Jos kylällä on jotain, mitä pitää tehdä, hän järjestää tekijän. Melkein joka asiaa hän täällä ohjaa, Marja Helin kertoo.

Se on tullut osoitettua kyläkoulun lakkauttamistaistelussa ja monta kertaa sen jälkeen.

– Åke puolusti koulua toden teolla ja varmasti sai omalla toiminnallaan sille lisää vuosia. Ja onhan sen jälkeen ollut vaikka mitä voimannäytteitä. Åke on tehokas puuhamies, Aila Ranta toteaa.

Tuija Norrlund nyökyttelee vieressä. Hän uskoo, että moni olisi taipunut taistelussa aiemmin.

– Åke sanoo, miten asiat ovat. Hän ei mene isojen herrojen mukaan.

Puoluekuri sai jäädä

Kyläkoulun lakkauttamisen aikaan se kävi viimeistään selväksi. Silloin Åke Vastavirta sai puoluepolitiikasta tarpeekseen.

– Minulle sanottiin, että saan puhua koulujen puolesta, mutta minun pitää äänestää vastaan. Uskomattoman kaksinaamaista. Se ei minulle sopinut, joten lähdin kävelemään, Vastavirta kertoo.    

Vuosia demareiden valtuustoryhmässä istunut Vastavirta osoitti silloin, että hän on oman tiensä kulkija. Hän ei kumartele ketään.

– Jossain vaalimainoksessakin luki, että suoraselkäistä päätöksentekoa. Sanoin, että kumarteleminen ei sovi minun selkärangalleni.

Hän vietti loppukauden yhden miehen valtuustoryhmässä ja keräsi seuraavana vuonna komean äänisaaliin sitoutumattomien ryhmässä. Kukaan ei määrännyt, mitä mieltä asioista sai olla.

Suoraselkäisyys palautti yöunet

Se oli ratkaiseva käänne konkaripoliitikon elämässä. Muutaman vuoden piti tehdä töitä hartiavoimin, jotta sai äänensä kuuluviin. Välillä teki tiukkaa. Pikku hiljaa muillekin kävi selväksi, että Åke Vastavirta ei luovuta.

Oman kylän tuki oli silloin tärkeää.

– Jaksoin ajaa kyläläisille tärkeitä asioita, koska tiesin, että minua kannustetaan eikä kukaan puukota selkään.

Sitä samaa periaatetta hän itsekin noudatti. Samalla paranivat yöunet, jotka olivat vuosien varrella kärsineet.

– Päätin, että niin kauan jaksan tehdä tätä, kun voin illalla laittaa pään tyynyyn niin, että en ole kenellekään joutunut valehtelemaan. Se auttoi.

Vaikka Vastavirta jäikin tällä vaalikaudella pois politiikasta, ei hän ole luopunut periaatteistaan. Hän teki päätöksen poliittisen uransa loppuhetkistä jo kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin hän asetti takarajaksi eläkeikäänsä edeltävän vaalikauden.

Se aika koitti jo. Ensi kuussa vuosia tulee täyteen 61.

Ahdingossa olevat herättävät auttamishalun

Tekemistä on silti riittänyt. Tänä vuonna Åke Vastavirta on muun muassa tuonut kylään kesäteatterin. Teatterille piti löytää uusi sijainti nopealla aikataululla, koska se sai häädön edellisestä kotipaikastaan.

Ahdingossa olevien puolustaminen on aina saanut Åke Vastavirran veren virtaamaan, joten hän tarttui toimeen yhdessä aktiivisten kyläläisten ja teatteriporukan kanssa.

– Naapurit eivät aiemmin oikein pitäneet kesäteatterista. Se kuulemma aiheutti liikaa melua. Lopulta oltiin siinä pisteessä, että alueen asukkaat käynnistivät moottorisahan tai ruohonleikkurin sattumalta aina kesäteatterin näytöksen aikaan.

Sorkan kylästä löytyi teatterille sopiva merenrantapaikka kaukana vakituisesta asutuksesta.

Vielä vuosi sitten tällaisesta tarpeesta ei ollut tietoakaan. Tänä kesänä teatterilla oli kuitenkin jo uusi näyttämö ja katsomo.

Ihan helposti se ei silti käynyt.

– Rauman kaupungin rakennuspuoli on... sanoisinko hieman jäykähkö. Melkein neljä kuukautta kesti pelkkien paperien hyväksymisessä. Olen itsekin aiemmin istunut kaavoitusjaostossa, joten tiesin toki pelin hengen.

Taistella voi rauhallisesti neuvotellen

Vaikka vääntöä on riittänyt, ei Åke Vastavirta halua tämän enempää kritisoida Rauman kaupungin toimintaa. Se on antanut kylille myös paljon tukea. Ilman kaupungin ja esimerkiksi EU:n avustusta moni asia olisi jäänyt kylissä tekemättä. Tietty määrä byrokratiaa on vain siedettävä.   

Rauman kaupungin elinkeinoasiantuntija Mirja Kotiranta tuntee Vastavirran jo vuosien takaa. Hän tietää, että mies on väsymätön taistelija. Hän kokee taistelun kuitenkin enimmäkseen hyvänä asiana.

– Åke Vastavirta on ratkaisukeskeinen. Kun hän haluaa jotain, hän hoitaa asiat rauhallisesti neuvotellen. On joskus hyväkin, että asiat eivät mene aina niin kuin on totuttu.

Kotiranta kokee, että monen kylän asiat olisivat paremmin, jos niillä olisi yhtä vahva puolestapuhuja, väsymätön taistelija.

Poika jatkaa isänsä jalanjäljillä

Åke Vastavirta myöntää, että kylän asioiden ajaminen on vaatinut voimavaroja. Kyläaktiivin rooli on hänellä kuitenkin ikään kuin verissä. Hänen molemmat vanhempansa istuivat aikoinaan Rauman maalaiskunnan lautakunnissa, ja yksi veljistäkin oli tiiviisti mukana kunnallispolitiikassa.

Yksi Vastavirran suurimmista saavutuksista liittyy isään.

– Isä pisti kylällä sähkölinjat tolppiin, ja minä pistin ne maan alle. Sellainen kiertokulku meillä on ollut, hän naurahtaa.

Tähän liittyy vahvasti Rauman Lukko.

– Se suunnitteli hyvinvointikeskuksensa jätevesien laskemista pikkupuhdistamon kautta Sorkan uimarantaan. Pelkäsin, että ranta menee pilalle, joten tein vastaehdotuksen, Vastavirta kertoo.

Näin syntyi jätevesiosuuskunta, johon liittyi niin Lukko kuin lähes jokainen kylän asukaskin.

Vastavirta sai samassa yhteydessä ahaa-elämyksen, joka johti yllättävän isoon myllerrykseen. Hän keksi, että sähkökaapelit voisi vetää maan alle, kun koko kylä kuitenkin kaivetaan auki.

Siellä ne nyt ovat, ja melkein joka talossa on valokuituyhteys.

Idea on jäänyt erityisen hyvin kyläasiamies Hanna Ruoholan mieleen.

– Vastavirta näki, että nyt kannattaa toimia. Valokuitu on tulevaisuudessa kova juttu. Hän sai sen kylällä aikaiseksi noin vain. Eivät sähkö- ja puhelinyhtiöt lähde tällaisia helposti toteuttamaan, ellei osallistujia ole varmasti tarpeeksi.

Vastavirta itse esittää tästä kiitoksensa kyläläisille. Myös sellaiset lähtivät mukaan, jotka eivät aio hankkia nettiä elinikänään. Väki antoi myös mukisematta luvan kaivaa reittejä auki omien maidensa läpi. Kyläläiset halusivat olla mukana yhteisessä hyvässä.

– Yksin mikään ei sujuisi. Yhdessä tekemällä kaikki voivat onnistua.

Kylähulluille on tarvetta

Yhdessä tekemällä voi saada suuria aikaan. Myös ulkopuolista tukea on tarjolla, kunhan suunnitelmat ovat riittävän hyviä.

Sorkan kylä on saanut rahallista avustusta moneen hankkeeseen. Rahoittajana on ollut muun muassa maaseudun kehittämisyhdistys Ravakka, jonka hallituksessa Åke Vastavirta nykyään istuu – monessa kun on mukana.

Vaikka rahasta on apua, pitää yhdistyksen toiminnanjohtaja Ulla Kallio kyläläisten aktiivisuutta avaimena kaikkeen. Porukasta pitää löytyä vähintään se yksi, joka saa muut liikkeelle.

– Jos on ideaa ja intoa, asiat kyllä lähtevät sujumaan ilman rahoitustakin. Pitää olla sellaisia kylähulluja, jotka hoitavat yhteisiä asioita omaa aikaansa säästelemättä.

Näitä kylähulluja ei riitä joka kylään. Siinä mielessä Åke Vastavirta on nykypäivänä melkoinen harvinaisuus.

Luovuus vapautui, kun mieli masentui – Työuupumus ajoi Kaisa Hiltusen pois unelmaduunista, mutta apu löytyi näyttelemisestä

Vaikka mielenterveyden ongelmat ja luovuus tuntuvan käyvän käsi kädessä, depressio on vakava sairaus, korostaa psykiatri.

Kaisa Hiltunen Joensuun keskustassa loppukesästä 2018.

Ensin katosivat yöunet, sitten tulivat selkäkivut. Päänsärystä tuli päivittäistä. Keskittymiskyky huononi, muisti alkoi pätkiä. Lopulta tavarat tipahtelivat käsistä, eikä huomisessa näkynyt toivoa paremmasta.

– Lääkärillä osasin olla toimintakykyisenä, huoliteltuna ja hyvin reippaana, mutta ammattilainen näki lävitseni. Minulla todettiin keskivaikea masennus, Kaisa Hiltunen kertoo.

35-vuotias Hiltunen oli Pohjois-Karjalan kansanterveys ry:n toiminnanjohtajana unelmatyössään ja uransa huipulla.

– Suunnittelin, että elämästä nautitaan 30 vuoden päästä eläkkeellä, sitten ehdin lukea kirjoja, käydä jumpassa ja matkoilla. Ajattelin, että vaikka olen pienen pojan totaaliyksinhuoltaja, pystyn kaikkeen.

Hiltunen sai pohjan kautta uuden suunnan elämälleen. Vuoden sairastamisen jälkeen hän irtisanoutui ja hän on nykyään näyttelijäntyön opiskelija ja stand up-koomikko. Improvisaatiokurssille hän meni ensimmäisellä kerralla rauhoittavien lääkkeiden avulla. Jo ensimmäisen improillan jälkeen Hiltunen nukkui hyvin, pitkästä aikaa.

Terveydenhoitajaksi aiemmin kouluttautunut Kaisa Hiltunen kertoo, että luovan alan maailma tuntuu herkulliselta.

– Ennen keikkaa on kamala tunne, mutta lavalla taianomaista.

Kaisa Hiltunen pohtii, että laukaisiko masennus luovuuden aivoissa vai mitä hänelle tapahtui.

Sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola tunnistaa taiteellisten impulssien syntyvän vastoinkäymisistä, mutta haluaa erottaa masennuksen lääketieteellisenä ilmiönä. Vaikka tutkimuksissa luovuuden ja mielenterveysongelmien välille on löytynyt yhteys, Pirkola haluaa kyseenalaistaa termien huolettoman käytön

– Olisin tarkka depression kanssa. Psykiatrina väitän, että ihminen jolla on depressio ei pysty sillä hetkellä luomaan. Se on tila, jossa ihminen on kapeutunut ja toimintakyvytön.

Ihminen, jonka mielialat vaihtelevat ja joka tutkii itseään, on kuitenkin taiteen synnyttäjä, pohtii Pirkola. Itsetutkiskelusta voi syntyä muita ihmisiä kiinnostavia kokemuksia. Tasaisuus ei ruoki luovuutta kuten vaihtelut.

Kaisa Hiltunen kävi sairautensa aikana hyvin syvissä vesissä.

– Minulla oli ajatuksia kuolemasta. Ajattelin, etten haluaisi kuolla, mutta tuntui etten jaksaisi elää. Sinnittelin nelivuotiaan poikani ilon varassa.

Psykiatri Sami Pirkola toivoo ja uskoo, että nykyään reagoidaan ketterämmin kuin takavuosina, kun ihminen alkaa kärsiä. Hiltunen sai apua ja lääkityksen.

Mutta onko taiteilijan edelleen hyväksyttyä kärsiä vähän enemmän? Sami Pirkola nostaa esille edesmenneitä iskelmä- ja viihdemaailman tähtiä, Olavi Virran, Laila Kinnusen ja Junnu Vainion.

– Ennen taiteilijat saivat mennä pohjalle asti. Onneksi nykyään ei enää ajatella, että kaikki kärsimys on jaloa, sillä niin ei ole, Pirkola korostaa.

Ristiriita on siinä, ettei kiinnostava taide synny hyvästä olosta.

– Taide olisi tylsää jos se tehtäisiin hyvinvoinnista ja tehtäisiin vain nättejä juttuja. Se ei taiteellisesti kantaisi kovin pitkälle, pohtii Pirkola.

Yhdessä tekeminen kytkee elämään

Kaisa Hiltunen löysi luovalta alalta ihmisiä, joiden kanssa hän pääsi toteuttamaan itseään. Sami Pirkolan mukaan etenkin yhdessä tekemisessä onkin voimaa.

– Varsinkin yhteisöllinen taide, kuten porukassa musiikin tekeminen tai kuorossa laulaminen vie henkilökohtaisia asioita paremmaksi. Se luo yhteisyyttä, joka auttaa ihmisen mieletä. Korostan silti vielä uudelleen, että depressiossa ei synny taidetta.

Kaisa Hiltunen käyttää kokemuksiaan materiaalina näyttelijäntyössä ja stand up -keikoilla. Jonkinlaiset vaikeudet kasvattavat ja synnyttävät mielenkiintoista materiaalia. Psykiatri Sami Pirkola on itsekin muusikko.

– Allekirjoitan sen, että "soitto on suruista tehty". Bluesmusiikkihan perinteisesti kertoo vain surusta ja tuskasta ja ahdingosta. Kokemukset, kärsimykset ja myös vastoinkäymiset synnyttävät taiteellisia impulsseja.

Esiintymisen mielelle antama palkinto on myös aito. Pirkola kuvaa esiintymisen olevan huumaavaa ja palkitsevaa.

Sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola suosittelee taiteesta ja kulttuurista nauttimista mielenterveyden tukemiseksi niin tekijänä kuin kokijana. Taiteen käyttämiseen kohdistuu mielenkiintoa myös hyödykkeenä, vaikkeivät taiteilijat itse välttämättä halua nähdä taidetta sellaisena.

– Taiteen kokeminen on kiistatta mielekästä, siinä on yhteisöllinen ja sosiaalistava puoli. Se on mieltä stimuloivaa ja virkistävää. Taide myös katsoo asioita uudella tavalla ja se voi avata meitä katsomaan asioita uudella tavalla, uudesta näkökulmasta.

Vaativa ja stressaava työ altistaa mielenterveysongelmille, kertoo tutkimus. Entinen toiminnanjohtaja, projekti- ja hanketyötä tehnyt Kaisa Hiltunen kertoo, että hän valitsi niin opinnoissaan kuin myöhemmin töissä aina taloudelliseen menestykseen johtavan polun. Se tiesi stressaavaa hanketyötä, jossa muidenkin ihmisten töiden jatkuminen oli rahoituksen saamisesta kiinni.

– En ole varmasti ainoa, joka on uupunut hanketyössä. Kun pitkän valmistelun jälkeen saat tietää, ettei rahaa tulekaan ja se vie pohjan muiden työltä, se on kamalaa. Luovassa työssä olen taloudellisesti vastuussa vain lapsestani ja itsestäni, Hiltunen kuvaa.

Psykiatri Sami Pirkola sanoo etteivät ihmiset stessinsiedon suhteen samanlaisia. Toiset saavat vauhtia kiireestä, räiskeestä ja monien asioiden käynnissäolosta yhtäaikaisesti. Toisten aivot eivät kestä kuormitusta samalla lailla.

– Jotkut voivat olla kovinkin kotonaan aivojensa piiskaamisessa. Yksilöllisyys pitäisi tunnistaa. Kunkin pitäisi miettiä sitä, mikä on itselle hyväksi ja tunnistaa se, tilttaako oma kone.

Pirkolalle itselleenkin työrytmin muutos on tuttu. Organisaation johtamis- ja kehittämistyöstä hän hyppäsi akateemisen maailmaan kymmenisen vuotta sitten.

– Omat aivoni toimivat paremmin luovassa, vapaammassa tilassa kuin jatkuvassa draivissa. Toivon, että mahdollisimman moni päätyisi pohtimaan sitä mikä on itselle tärkeää ja pystyisi tekemään sitä mikä on itselle hyväksi.

Kaisa Hiltunen heittäytyi taloudellisesti epävarman elannon varaan oman mielensä hyvinvoinnin vuoksi. Se on asuntovelalliselle iso hyppy.

– Luovalla alalla palkat tulevat pienistä puroista, mutta niistä tulee toimeentulo, hän luottaa.

Lue myös: 

Masennus vei Leena Koposen työkyvyn – kohtalotovereita on Kuopiossa paljon, ja se johtuu asiantuntijan mukaan geeneistä

Kuinka mielesi voi? 5 keinoa vahvistaa pään sisäistä hyvinvointia

Vuoden paras suomalainen luontokuva on valittu – "Haluan ottaa kuvia tunne edellä"

Voitokas valokuvaaja kertoo viettäneensä valtaosan vapaistaan kameran kanssa luonnossa jo vuosikymmenen ajan.

Taru Rantalan Iltakello.

Sydänkesän ilta kutsuu emännän niitylle.

Kissankellot kukkivat siellä sinisinä, heinäkuun valossa, melkein kuin pakottaen katsomaan itseään.

Taru Rantala kohottaa kameransa objektiivin – ja painaa laukaisinta.

Vuoden luontokuvaksi valittu Iltakello ei ole seinäjokelaisen ensimmäinen tunnustusta saanut otos, mutta se on ensimmäinen suuri voitto hänelle ja ensimmäinen kerta, kun nainen on vuoden luontokuvan takana.

– Omaa tyyliäni olen etsinyt ja löytänyt. Se on ollut tekemisen iloa. Mutta en koskaan uskonut, että palkinto osuisi omalle kohdalleni, itseoppinut Taru Rantala kertoo.


Voit katsella lisää luontokuvia Rantalan nettigalleriassa.

Taru Rantala työskentelee maitotilalla Ojajärven kylässä.

Kun omat lapset olivat varttuneet kyllin isoiksi, oli aika kääntää kamera kohti lähiluontoa. Ympäristönsä värejä ja muotoja hän oli halunnut taltioida jo pienenä tyttönä.

– Haluan ottaa kuvia tunne edellä. Tunnelmien kautta, Rantala sanoo ja erottaa näin visuaalisen ilmaisutapansa dokumentoivimmista luontokuvista.

Valokuvaajat ovat tottuneet könyämään maassa.

Rantalalle matala perspektiivi pienine kasveineen on kuitenkin miltei lajityyppi: tavoite tuoda luontoa esille tavalla, jolla ihminen ei sitä näe pystyssä kulkiessaan.

Vuoden Luontokuva -kilpailu on suurin luontokuvatapahtuma Pohjoismaissa. Sen kaikki kuvat on otettu Suomessa. Kilpailua tuomaroi Suomen Luonnonvalokuvaajat -yhdistys. Pääpalkinto on suuruudeltaan 8000 euroa.

Lue lisää:

Valokuvaajan kotisivu

Uuden luontokuvan lähi- ja makrokuvaajat innostuvat yksityiskohdista (Yle)

"On hienoa jakaa maisemia, joita moni ei koskaan näe" (Yle)

Viisi juttua lauantai-iltaan: Lapsuuskodin kirjat kantavat koko elämän, kumppanin löytämisen salaisuus ja pedofiili juniorivalmentajana

Luitko jo nämä? Kokosimme sinulle viikon tärkeitä juttuja, jotka saatoit arjen kiireessä ohittaa.

Olohuone.


Tutkimus: Kodin täysi kirjahylly antaa lapselle elinikäistä etua

Lapsen ei tarvitse vielä osata lukea hyötyäkseen kotikirjastosta. Ratkaisevaa näyttää olevan, että kirjoista tulee osa normaalia elämää. Tuoreen australialaistutkimuksen mukaan iso kotikirjasto vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen jo silloin, kun hän ei osaa vielä edes lukea.

Yle kävi Kiinan rajaseudulla, jossa vakoojalinnut lentävät taivaalla – ja miljoona ihmistä vannoo leireillä uskollisuutta puolueelle

Kiina valvoo Xinjiangin maakuntaa huipputeknologian avulla kuin jokainen asukas olisi mahdollinen terroristi. Varjostajat seurasivat myös toimittajan kaikkia liikkeitä.

Jalkapallovalmentajalle 2 vuotta ja 8 kuukautta vankeutta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä – 13-vuotiaana uhriksi joutunut Emilia: “Se oli minulle helvetti”

Jalkapalloa harrastanut tyttö joutui vuosien ajaksi valmentajansa seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Entinen naisten liigapelaaja haluaa kertoa kokemuksistaan, jotta muutkin uhrit uskaltaisivat hakea apua ja oikeutta.


Heli Vaarasen kolumni: Liian moni luo ihannekuvan tulevasta kumppanistaan – ennakko-odotukset kannattaa hylätä ja maksimoida sattuma

Haluaisitko löytää kumppanin, mutta nettideittailu ei kohdallasi toimi? Kannattaa lähteä kotoa ja tehdä sellaista, mikä saattaa pelottaa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

Suomalaisnainen kaapattiin työmatkalla Tunisiassa, pieni tyttö auttoi pakenemaan – nyt nainen kertoo Ylelle, kuinka traumat ja isot velat seurasivat häntä vapauteen

Kaapatun Marissa Jaakolan tarinasta ilmestyy sekä kirja että dokumenttielokuva. Torstaina vietettiin Euroopan Unionin ihmiskaupan vastaista päivää.

Lakkautettavaksi määrätty uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike marssi Helsingissä – poliisi otti etukäteen kiinni yhdeksän ihmistä

Kiinniotot tehtiin rikosten ja häiriöiden ehkäisemiseksi, kertoo poliisi.

Uusnatsien Pohjoismainen vastarintaliike marssi Turun keskustassa lauantaina 18. elokuuta.

Uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) järjesti tänään mielenilmauksen Helsingin keskustassa. Poliisin mukaan Helsingissä iltapäivällä pidettyyn marssiin osallistui noin sata ihmistä.

Aamupäivällä ennen mielenilmauksen alkua poliisi otti kiinni yhdeksän marssille aikonutta, kerrottiin Helsingin poliisista. Kiinniotot tehtiin poliisin mukaan rikoksilta ja häiriöiltä suojaamiseksi. Poliisi kertoi Twitterissä, että kiinniotot tehtiin satamassa.

‒ Poliisin tietojen mukaan henkilöt olivat aikeissa osallistua Pohjoismaisen vastarintaliikkeen mielenilmaukseen. Henkilöiden hallusta löydettiin varusteita, muun muassa kamppailuhanskoja, joiden perusteella he olivat varautuneet väkiväkivaltaan, kertoo yleisjohtaja, apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen.

Kiinniotetut on jo vapautettu ja he ovat jo poistuneet maasta. Yksi heistä sai sakkorangaistuksen.

Kopperoisen mukaan järjestö marssi sisäministeriön eteen, jossa pidettiin puheita. Mielenosoituksesta oli ilmoitettu etukäteen, ja se sujui Kopperoisen mukaan rauhallisesti.

Turun hovioikeus päätti syyskuun lopulla lakkauttaa PVL:n yleisen edun vastaisena. Samaan tulokseen päätyi myös Pirkanmaan käräjäoikeus aiemmin.

– Hovioikeuden ratkaisu ei ole vielä lainvoimainen, koska valitusaika korkeimpaan oikeuteen on vielä kesken. Niin kauan on se tilanne, että järjestö toimii niin kuin toimii, Kopperoinen selventää.

Aiemmin lauantaina PVL:n mielenilmauksesta kertoi Helsingin Sanomat.

Täydennetty 18.23 poliisin jatkokommenteilla

"Tunnen itseni inhottavaksi ja rumaksi" – nuoruusvuodet 14–21 ovat vaaroja täynnä, mutta näin niistä selviää

Nuorena hormonit hyrräävät ja mieli ajaa vuoristorataa, mutta myös aivoissa tapahtuu järisyttäviä muutoksia. Ilman aikuista kanssakulkijaa nuori on helposti tuuliajolla. Tietokirjailija, psykoterapeutti Pepi Reinikainen kirjoitti kirjan lukiovuosistaan.

Tyttö katselee ikkunasta ulos

Nuori kuvaa itseään, kaveriaan, snäppää ja päivittää Instagramia. Moni yhä haaveilee tunneilla ja katsoo ikkunasta ulos vapauteen, kuten 60–70-luvun kouluissa. Runoja rustailevia, musiikkia tekeviä, kiihkeästi urheilevia tai pelaavia nuoria, jotka yrittävät selvitä hengissä.

Tietokirjailija, psykoterapeutti Pepi Reinikainen vetää elämänkaarikirjoitusryhmiä ja on lukenut yli tuhannen ihmisen kokemuksia elämän eri ikäkausilta. Hän kutsuu nuoruuden ikäkautta 14–21 elämänkaarellisesti vaaran vuosiksi.

Reinikainen on kirjoittanut tuoreen kirjan omasta lukioajastaan Porvoossa. Nuoruuteni Nunnala – sisäoppilaitoksen salatut vuodet (1965 - 1969) sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä.

Pepi Reinikaisen omat nuoruusvuodet olivat täynnä suurta tuskaa, ehdottomuutta sekä epävarmuutta, eikä kyse ollut pelkästään valinnoista tai nuoren asenteesta.

Opettajat käyttivät mielivaltaista kuria. Pärstäkerroin vaikutti: oppilaita suosittiin sen mukaan, miten varakkaasta perheestä nämä tulivat. Opetus oli auttamattoman vanhanaikaista. Oppilaiden pahoinvointi ja ahdistus ohitettiin. Tytöt elivät Porvoon sisäoppilaitoksessa ilman aikuisten todellista tukea. Koulussa tapahtui itsemurhayrityksiäkin, mutta tapahtumat lakaistiin maton alle.

Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff näkee tarinassa yhtymäkohtia myös nykyaikaan. Tänäkin syksynä on uutisoitu vakavista nuorten kuulemisen puutteista koulukodissa. Edelleen ihan tavallisessa koulussa saattaa käydä niin, että opettaja ottaa huomioon vain ”menestyjät”, jotka muistuttavat heitä itseään ja tulee ohittaneeksi ne, joihin hän ei koe samuutta.

– Nuori saattaa kokea, että hänen ahdistuksensa ja hämmennyksensä sivuutetaan tyystin, eikä hänellä ole kotonakaan aikuista, joka tukisi. Nuoruuden valinnat ovat vaikeita ja on riski, että nuori jää vuosiksi tuuliajolle, kun hänen käsityksensä itsestä on jäänyt haparoivaksi.

Rakkaus voi musertaa erämaassa

Reinikainen kutsuu nuoruuden aikaa vaaran vuosiksi, jos lähellä ei ole aikuista eikä laumaa. Aikuisen pitää myös ymmärtää nuoren mustavalkoista maailmaa.

– Ymmärrän hyvin, että ensirakkaus voi saada pään täysin sekaisin. Yksipuoliset musertavat rakkaudet, joissa ei saa vastakaikua, saattavat ohjata suuntaa myöhempään elämään. Hyväksikäytöt ja epäreiluudet synnyttävät traumoja.

Esimerkiksi tyttöjen välinen kaveruus synnyttää vahvan hylkäämiskokemuksen, jos toinen äkkiä katoaa muihin porukoihin. Tosin myös hyvät kokemukset saattavat johdattaa eteenpäin, kohti uusia hyviä kokemuksia.

Reinikainen on huomannut, että kun elämänkaarikirjoittajat käsittelevät ikävuosia 14–21, he helposti sivuuttavat nuoruuden tuntemuksensa ja vähättelevät, jopa häpeävät. Moni voi olla myös pettynyt, kun kohtaa omat nuoruuden haaveensa uudelleen ja hämmentyy, mihin ne unohtuivat. Hän ei kuitenkaan suosittele, että kukaan ryhtyy julkisesti lukemaan nuoruutensa päiväkirjoja ja nauraa niiden typeryyksille, koska se on itsensä yli kävelemistä.

– Vaaran vuosista selviää, jos voi puhua jollekulle omista tunteistaan. Että ne ovat avokkaita ja tärkeitä. Että joku toinen voi auttaa laittamaan oikeisiin mittasuhteisiin, sillä nuori ei pysty siihen erämaassaan yksin.

Aivot narikkaan ei onnistu

Kun nuorten aivoja on tutkittu, myös neurologia selittää ahdistuksen ja käyttäytymisen määrää. Aivotutkija David Eaglemanin tuoreessa kirjassa Aivot kuvataan, miten vielä pari vuosikymmentä sitten luultiin, että aivot ovat jo kehittyneet lapsuuden päättyessä. Nyt tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisaivojen kehittyminen vie aikaa 25 vuotta.

Teinivuodet ovat neuraalisen uudelleenjärjestäytymisen ja muutoksen kausi: aivoissamme tapahtuu yhtä järisyttäviä asioita kuin se, että hiki alkaa haista ja hormonit hyrräävät. Muutokset aivoissa vaikuttavat syvällisesti siihen, miten käyttäydymme ja miten reagoimme ympäröivään maailmaan.

Yksi muutoksista liittyy juuri minäkäsitykseen ja oman itsen kehittymiseen. Eaglemanin mukaan aivoista on tehty tutkimus, jossa aikuiset ja nuoret laitettiin näyteikkunaan. Nuorissa ventovieraiden tuijottelun kohteeksi joutuminen ajoi sosiaaliset tunteet ylikierroksille, ja he olivat erittäin ahdistuneita.

Eaglemanin mukaan aivojen mediaalinen prefrontaalikorteksi aktivoituu, kun ajattelemme itseämme. Tämä korteksi muuttuu sosiaalisissa tilanteissa hyvin aktiiviseksi ja herkimmillään se on juuri viisitoistavuotiaana. Voi vain kuvitella, miten sosiaalinen media ruokkii nuoren stressipitoisuuksia: aivot pakottavat oman itsen arviointiin, eikä siihen auta lause "älä välitä".

Pitäisi olla nuori ja iloinen

Identiteettitutkija Päivi Fadjukoffin mukaan identiteetti on koko elämän mittainen matka. Se muuttuu ja kehittyy ja joutuu elämän eri vaiheissa uusiin haasteisiin, mutta pohja lasketaan nuoruudessa.

– Aikuisella on kokemusta, erilaisia keinoja ja resursseja käsitellä asioita. Nuoret katsovat maailmaa tuorein silmin: kuka olen, mikä on paikkani tässä maailmassa. Ja on tosi kipeää, jos ei näe merkitystään tässä elämässä.

Kiusaaminen ja syrjään jättäminen sattuu aivoissa samalla tavoin kuin fyysinen kipu. Nuori voi kokea sen joka päivä uudestaan ja uudestaan. Viesti on: "olet vääränlainen, et kuulu joukkoon".

– Koulukiusaamisessa nuori kokee, ettei ole tärkeä koulun aikuisille, kukaan ei välitä. Ihminen käpertyy itseensä, sillä identiteetin kasvu vaatii aina vuorovaikutusta.

Pepi Reinikainen kuvailee kirjassaan, miltä tuntuu, kun ei ollut "olemassa."

– Minunhan pitäisi elää, kokea, olla nuori ja iloinen mutta tunnen itseni inhottavaksi ja rumaksi. Saan raivareita. En merkitse kenellekään mitään. Minua ei kuulla, nähdä eikä oteta huomioon itseäni koskevissa asioissa. Maailma oli muuttunut opiston ulkopuolella vuonna 1968, mutta sisälle saakka se ei ulottunut.

Päivi Fadjukoffin mielestä Reinikaisen nuoruuden päiväkirjat kuvaavat hyvin nuoren ajattelua.

– Moni kasvattaja ja aikuinen sekä nuori löytää varmasti liittymäpintoja Nunnala -kirjan tekstistä.

Hyvä lause kannattelee vuosia

Pepi Reinikainen kävi päiväkirjansa läpi ensimmäisen kerran kymmenen vuotta Nunnalan jälkeen eli 80-luvun alussa asuessaan Hollannissa. Hän täydensi tekstejä omilla merkinnöillään.

– Tuolloin olin vielä täynnä raivoa ja vihaa tuhlatuista nuoruusvuosistani. Nyt kun kirjoitin kirjani voin sanoa, että vihdoin olen päässyt itseni rinnalle. Olen itseni puolella.

Nuorella on syvä tarve viisaalle aikuiselle, vieressä kulkijalle. Moni muistaa ikävät tokaisut, mutta yhtä lailla hyvät palautteet. Reinikainen on elämänkaarikirjoituksia lukiessaan huomannut, että opettajan tai sukulaisen tai naapurin hyvät sanat ovat voineet kannatella jopa vuosikymmeniksi eteenpäin.

– Nuorella on valtava aikuisen kaipuu. Se unohtuu helposti. Luullaan, että nuoret eivät välitä, mitä aikuinen sanoo. Yksi pieni lause, joka kertoo, että tässä onnistuin, että joku näki minussa vahvuuksia. Myös nykypäivän kasvattajan on hyvä muistaa tämä.

Päivi Fadjukoffin mukaan indentiteettiä ei voi löytää itseensä käpertymällä. Siihen tarvitaan tekoja ja muut ihmiset: mikä olen muille, missä ja kenelle ihminen on merkityksellinen ja mihin häntä tarvitaan. Pepi Reinikainen löysi oman ehyemmän identiteettinsä vasta elämänkaarityössä.

– Elämänkaarikirjoitusryhmissä tunsin, että ihmiset luottivat siihen, että osaan tämän homman.

Onneksi moni nuori löytää kuitenkin voimaannuttavia tekijöitä, omanlaisen kaveriporukan, kirjoittamisen, kuvanteon, musiikin. Fadjukoffin mukaan oma elämänhallinta jatkuu koko elämän ja vaikeatkin kokemukset on mahdollista kääntää voimavaraksi. Se vaatii kuitenkin työtä, jossa täytyy olla itsensä puolella. Itseensä saa suhtautua armollisesti!

Ehkä nuoria kannattaisi kuunnella

Vanhempien pitäisi muistaa ja kohdata oma nuoruutensa aidosti kipuineen kaikkineen. Ja lisätä myötätuntoa ja kykyä auttaa nuorta kohti unelmiaan.

– Opettaa, että kaikki ei tapahdu hetkessä, kuten nuori haluaisi, vaan vaatii aikaa.

Mitä jälkiä nuoruuden vuosista jäi Pepi Reinikaiselle? Puhuminen oli elinehto. Että sai jakaa asioita oman pienen kaveriporukan kanssa säästelemättä ja suoraan.

Hän sanoo, että oikeastaan piinalliset vuodet Porvoon Nunnalassa ohjasivat kohti hänen elämäntehtäväänsä eli elämänkaarikirjoitusmallin luomista ja lukuisten kurssien vetämistä.

Sieltä jäi myös ihanteellisuus ja ehdottomuus. Ehdottomuuteen voi liittyä radikalisoituminen, mutta pahan sijaan voi tehdä myös hyvää. Reinikainen muistuttaa, että moni nuori haluaa aidosti pelastaa maailman tuholta.

– Nuoret ovat oikeasti erittäin huolissaan ilmastomuutoksesta, ehkä heitä kannattaisi kuunnella.

Helsingissä tuhannet marssivat ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi – valtavan väkijoukon takia pätkä Mannerheimintietä suljettiin autoilta

Ilmastomarssille osallistuneet vaativat poliitikoilta tiukkoja ja nopeita toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kepa ry:n järjestämä Ilmastomarssi Helsingissä 20. lokakuuta

Helsingissä järjestetty ilmastomarssi sai tänään kauniissa säässä liikkeelle valtavan ihmisjoukon. Poliisin arvion mukaan marsille ja sen jälkeen eduskuntatalolla pidettyyn tilaisuuteen otti osaa noin 8 000 ihmistä.

Marssijat lähtivät liikkeelle Senaatintorilta. Reitti kulki sieltä Hallituskadun, Unioninkadun, Yliopistonkadun, Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kautta eduskuntatalolle.

Mielenilmaisun takia ajoneuvoliikenne suljettiin Mannerheimintiellä eduskuntatalon edessä Arkadiankadun ja Runeberginkadun välillä reiluksi tunniksi.

Poliisin mukaan marssijoiden määrä oli ehkä hiukan ennakoitua suurempi, joten liikenne päätettiin panna tilaisuuden ajaksi poikki.

– Ehkä tämä oli hiukan suurempi kuin ennakkoon odotettiin, mutta ei mitenkään tavanomaisesta poikkeava, kertoo apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen Helsingin poliisista.

Samalla Kopperoinen kertoo kaiken sujuneen sekä marssilla että eduskuntatalolla erittäin hyvin.

– Todella hienosti, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa poliisin kannalta. Väki on mennyt juuri niin kuin on etukäteen ilmoitettu.

Eduskuntatalolla eri puolueiden edustajien on määrä kertoa, mitä heidän puolueensa aikoo tehdä maapallon lämpötilan nousun pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen.

Etukäteen haastateltua Helsingin yliopiston tutkijaa Tero Toivosta suuri osallistujamäärä ei yllättänyt.

– Nyt aletaan selkeämmin ymmärtää, miten merkittävistä muutoksista yhteiskuntaan ja talouteen puhutaan silloin, kun pyritään siihen, että maapallo lämpenee vain 1,5 astetta, Toivonen sanoo.

Toivosen arvion mukaan nyt on menty Suomessa jopa niin pitkälle, että kevään 2019 eduskuntavaaleista tulee ilmastovaalit.

– Kaikki ovat yhtyneet siihen vaatimukseen, että nyt jotain on tehtävä. Tällaista puhetta nähdään nyt ehdottomasti enemmän poliitikoilta, Toivonen sanoo.

Täydennetty kello 17.11 poliisin kommenteilla osallistujamäärästä ja tilaisuuden sujumisesta.

Lue lisää:

Katso suorana klo 14.45: Tuhannet marssivat, jotta poliitikot pysäyttäisivät ilmastonmuutoksen – Keväällä saamme ilmastovaalit, arvioi tutkija

Avohakkuista leijonanosa tehdään yksityismetsissä, vaikka metsähallitusta kritisoidaan eniten

Sellutehdasbuumi on kasvattanut avohakkuiden määrää valtakunnallisesti, mutta ei Lapissa.

Avohakkuu yksityismetsässä Rovaniemellä lokakuussa 2018. Puron rannat on säästetty hakkuulta  metsälain mukaisesti erityisen arvokkaana elinympäristönä.

Metsähallituksen osuus esimerkiksi Lapin avohakkuista on hieman yllättäen vain kolmannes. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan eniten avohakkuita tehdään yksityismetsissä.

Yksityismetsien osuus avohakkuuhehtaareista Lapissa oli viime vuonna 60 ja koko maassa 70 prosenttia.

Lopusta valtaosa on metsähallituksen ja pieni osa metsäyhtiöiden, kuntien ja seurakuntien hakkuita.

Miksi yksityismetsänomistajat teettävät esimerkiksi Lapissa enemmän avohakkuita kuin muut?

– Yksityismetsät sijaitsevat viljavammilla mailla kuin metsähallituksen maat ja muutenkin kun katsotaan näitä hakkuusuunnitelmia, niin yksityismaille tulee enemmän laskennallista hakkuusuunnitetta. Yksityismaat sijaitsevat parempipohjaisilla alueilla, missä metsä kasvaa paremmin kuin valtiolla ja sitä kautta myös hakkuut ovat suuremmat, sanoo metsänhoidon asiantuntija Eljas Heikkinen Metsäkeskuksesta.

Osaran aukioita harvennetaan

Sotien jälkeen metsähallitus teki Lapissa valtion metsissä valtavia avohakkuita. Niiden seurauksena valtion avohakkuutarve on Metsähallituksen mukaan nyt vähäisempi.

– Siinä on monenlaisia syitä, mutta yksi on metsien rakenne. Meillä ovat nämä muinaiset Osaran aukeat harvennushakkuuiässä ja siellä harvennushakkuumahdollisuudet ovat kasvaneet ja toisaalta avohakkuun lisäksi käytetään muita hakkuutapoja, sanoo Metsähallituksen aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen.

Korhosen mukaan Metsähallitus käyttää pääsääntöisesti siemenpuuhakkuita eli luontaista uudistusta ja on myös lisäämässä jatkuvan kasvatuksen metsiä Lapissa.

Lapin maine avohakkuiden maana perustuu kaiketi sotien jälkeisiin suurhakkuisiin. Nykyään Suomen avohakkuista vain vähän yli kahdeksan prosenttia tehdään Lapissa. Lapin osuus Suomen metsämaan pinta-alasta on Heikkisen mukaan 20 prosenttia.

Heikkisen mukaan se, että Lapin hakkuiden osuus on pienempi kuin metsämaan osuus, johtuu siitä että Lapin metsät kasvavat hitaammin kuin muun Suomen. Metsähallituksen aluejohtajan Kirsi-Marja Korhosen mukaan avohakkuiden määrä voi Lapissakin kasvaa, mutta sodanjälkeisiä tuhansien hehtaarien aukeita ei tulevaisuudessa enää tehdä.

Lapissa avohakkuiden määrä ei alueellisen metsäohjelman mukaan yltäisi ainakaan vielä lähivuosina kymmenen vuoden takaisiin lukemiin. Metsäohjelmassa mainittu tavoite 19 000 avohakkuuhehtaaria vuonna 2020 on lähes kaksinkertainen nykytasoon verrattuna. Tavoite on Luonnonvarakeskuksen arvioima kestävän avohakkuumäärän enimmäismäärä.

"Hän saattaa olla ainoa ihminen, joka ehtii kuunnella" – kymmenet vapaaehtoiset ovat lääke ikäihmisten yksinäisyyteen Lahdessa

Lahden diakonialaitos aloitti puoli vuotta sitten Kotikummit-projektin. Nyt jo noin 40 vapaaehtoista on sitoutunut pitämään ikäihmiselle seuraa. Leena Nordman ja Karen Martiano löytävät kummimummoilleen aikaa, vaikka omakin arki on raskasta.

Kotihoito.

Kun ihminen vanhenee, elämänpiiri supistuu. Kiireiset sukulaiset eivät ehdi pitää seuraa, puoliso saattaa olla jo kuollut. Yksinäisyys ja toimettomuus nostavat rumia päitään.

Lahden diakonialaitos tarjoaa tähän lääkettä: Kotikummit-projekti on valjastanut jo noin 40 vapaaehtoista, jotka tapaavat neljän seinän sisään jumiutuneita iäkkäitä. He pitävät seuraa, juttelevat ja kuuntelevat.

– Hän saattaa olla ainoa ihminen, joka ehtii kuunnella ikäihmistä ja kysyä, mitä kuuluu, sanoo Kotikummit-projektia vetävä Anna Lappalainen.

"Häntä tulee ikävä"

Vapaaehtoistyö mielletään usein eläkeikäisten puuhailuksi. Kotikummeiksi on sitoutunut kuitenkin myös ruuhkavuosiaan eläviä lahtelaisia.

Yksi heistä on Leena Nordman. Noin nelikymppisellä yksinhuoltajalla on neljä lasta, joista kaksi asuu vielä kotona. Toinen heistä on kehitysvammainen.

Miten aikaa ja jaksamista löytyy niin paljon, että sitä voi jakaa myös tuntemattomalla?

– Kotikummitoiminta antaa niin paljon voimia myös omaan arkeen. Saan energiaa siitä, että pääsen olemaan ystävä ikäihmiselle. Pidemmän tauon jälkeen häntä tulee ikävä, Nordman kertoo.

Karen Martiano muutti Brasiliasta Suomeen yhdeksän vuotta sitten. Hänkin on kotikummi, jolla on kotonaan kaksi lasta. Heistä toinen tulee mukaan tapaamaan kummimummoa.

– Hän tykkää kummimummosta. Hän istuu mummon sylissä silitettävänä ja he leikkivät yhdessä. Läsnäolo on tärkeintä ja se, että olet hänelle ystävä.

Projektipäällikkö Anna Lappalainen onkin erityisen mielissään siitä, että kummien ikähaitari on laaja ja asia vaikuttaa koskettavan kaikenikäisiä. Nuorin kummi on 17, vanhin yli 70.

Oman mummon paikkaaja

Leena Nordmanin omista isovanhemmista viimeisin kuoli 2002. 88-vuotias kummimummo paikkaa tätä aukkoa naisen elämässä.

– Kaipaan ikäihmisen kanssa olemista – jotakuta, jonka kanssa puhua siitä, mitä ennen vanhaan oli. Esimerkiksi, miten koulussa oltiin hänen aikanaan ja mitä silloin syötiin.

Martianon kummimummo on 74-vuotias. He juttelevat tavatessaan niitä näitä, ja mummo on utelias brasilialaistaustaisen naisen elämästä.

Brasilialainen vanhustenhuolto eroaa Martianon mukaan selvästi suomalaisesta.

– Siellä ei ole niin hyvä palvelu kuin täällä. Brasiliassa ikäihmiset asuvat lastensa kanssa, jos mahdollista. Me pidämme itse aika paljon huolta, kun läheinen vanhentuu.

"Ikäihmisiä ei tarvitse pelätä"

Kummimummon kanssa ulkoillaan, leivotaan ja kahvitellaan. Vähintään pidetään seuraa. Kun uuteen tuttavaan ystävystyy, jännitys kaikkoaa molemmin puolin, eikä tunteitakaan tarvitse peitellä.

– Hän näyttää tunteitaan, jos jokin harmittaa. Ainakin äänensävystä sen huomaa. Kanssakäymisemme on avointa, Leena Nordman kertoo.

– Mutta emme me esimerkiksi suutu toisillemme, olemme molemmat niin rauhallisia. En voisi kuvitellakaan, että kummimummo suuttuisi.

Nordman tapaa paljon yksinäisiä vanhuksia päivätyössään.

– Se todellisuus, kuinka yksin he ovat, on järkyttävää. Olen todella ylpeä, että saan olla tässä toiminnassa mukana.

Yksinhuoltajalla on selkeä viesti muille: iäkkäät tarvitsevat ystävää.

– Tämä on tosi antoisaa ja palkitsevaa hommaa. Ikäihmisiä ei tarvitse pelätä.

KHO:n presidentti: Hallitus suoltaa lausuntopyyntöjä jopa hatarista lakihahmotelmista – "Meno ei voi jatkua tällaisena"

Uusi korkeimman hallinto-oikeuden presidentti kiistää tylysti puheet, että politiikka vaikuttaisi oikeuden linjauksiin.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemestä olisi voinut tulla pingiksen ammattilainen. Hän ehti SM-tasolle, mutta tutkijan ura tempaisi miehen yliopistoon.

Entinen yliopistokollega kuvailee Kuusiniemeä tieteellisesti lahjakkaaksi, ylistää jopa suomalaisen ympäristöoikeuden pioneeriksi.

Kari Kuusiniemi kättelee toimittajan korkeimman hallinto-oikeuden suuressa salissa. Hän on juuri pessyt kätensä, ettei orastava flunssa tartu. Kuusiniemi muistaa aina toimittajan etunimeltä.

Neljän edellisen presidentin kaudet nähnyt talon vahtimestari kehaisee Kuusiniemen mukavaksi ja mediamyönteiseksi.

Kuusiniemi aloitti Helsingin Fabianinkadun kivilinnassa KHO:n presidenttinä syyskuun alussa. Hän on kuitenkin työskennellyt KHO:ssa jo 18 vuotta.

Hän itse sanoo, että KHO on lukuisten tarinoiden talo. Haastatteluja antamalla Kuusiniemi haluaa tehdä taloa kansalaisille tutuksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden satavuotisen taipaleen aikana mikään inhimillinen ei ole jäänyt vieraaksi: aiheiden kirjo on kulkenut vaivaistaloista vanhustenhuoltoon, lehmien vaatimasta laiduntilasta elokuvasensuuriin.

Työtaakka on hirmuinen ja osa jutuista menee ihon alle

Muutaman vuoden korkeinta hallinto-oikeutta on työllistänyt ruuhkaksi asti turvapaikka-asioiden tulva. Nyt taakka on alkanut hivenen hellittää, mutta se voi olla vain väliaikaista. Esimerkiksi globaalit ympäristöongelmat saattavat heijastua meilläkin maahanmuuttoasioihin.

– Ilmastonmuutokseen voi liittyä myös ilmastopakolaisuutta. Se, missä määrin meille tulee turvapaikanhakijoita tulevaisuudessa, riippuu maailmanlaajuisista asioista, joihin Suomi ei yksinään voi kovin paljon vaikuttaa, Kuusiniemi sanoo.

Juuri nyt korkein hallinto-oikeus varautuu siihen, että kohta ovella kolkuttelevat Kelan toimeentulotukipäätösten epäselvyydet. Työtä tuvan täydeltä aiheuttavat myös omaishoidon tuki ja lastensuojeluasiat.

Joskus työ käy vain muuten raskaaksi. Lastensuojelutapaukset herkistävät yhä talossa vuosikausia töitä tehneen.

– Kun niitä käsitellään, näkee ja lukee erittäin surullisia kertomuksia suomalaisten perheiden arjesta.

Uudenlaisten valitusten vyöry odottaa maakunnissa

KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi ounastelee myös sitä, että jos ja kun maakuntien sote joskus valmistuu, korkeimmalla hallinto-oikeudella on edessään uudenlainen jutturuuhka.

– Voi olla, että jättiuudistuksesta sikiää oikeudellisia ongelmia ja oikeusjuttuja, joita joudumme setvimään.

Uudistuksen mukana syntyy satoja pykäliä, joita ei ole milloinkaan sovellettu.

– Jos sote- ja maakuntauudistus toteutuu, se tuo mukanaan uuden valitustyypin: maakuntavalituksen. Se muistuttaa kunnallisvalitusta ja voidaan tehdä maakunnan päättäjän ratkaisuista.

Kuusiniemi sanoo, että maakunta- ja sote-uudistuksessa huolta herättävät myös niin sanotut asiakassuunnitelmat. Ihmisten on tarkoitus saada tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut asiakassuunnitelmien perusteella.

– Miten paljon asiakassuunnitelmissa on sellaisia ratkaisuja, joista ihminen voi valittaa tuomioistuimeen? Lainsäädännössä pitää selkeästi osoittaa, millaisista päätöksistä saa valittaa ja millaisista ei.

Lakiesitykset liian usein keskeneräisiä ja luonnosmaisia

Lainvalmistelua on viime vuosina syytetty hätiköidyksi. Arvostelijoiden mukaan yhä useammin lakiesitykset ovat puolivalmiita ja hätäpäissään tehtyjä poliittisia kyhäelmiä.

Hallituksen lausuntopyynnöt lakiesityksistä KHO:lle ovat jatkuvasti lisääntyneet. Vuonna 2017 Korkein hallinto-oikeus antoi 35 lausuntoa valmisteilla olevista laeista. Tyypillisesti KHO:n lausuntoa pyydetään jo ennen lain jatkovalmistelua.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi sanoo, että esitykset tulevat KHO:hon yhä useammin luonnosmaisina ja aiheuttavat paljon työtä.

– Lausuntoja pyyydetään keskeneräisistä luonnospapereista. Meille aiheutuu siitä valtavasti lisätyötä. Meno ei voi jatkua tällä tavoin näillä voimavaroilla.

KHO ei ole hallituksen laintarkastuksen pikkuapulainen

Kun Korkein hallinto-oikeus antoi lausunnon soten yhteensopivuudesta EU-sääntelyyn (niin sanottu notifikaatio), asiasta nousi valtava äläkkä. KHO:n lausuntoa soten valinnanvapaudesta ja valtion tukien suhteesta soimattiin kovaan ääneen poliittiseksi.

KHO tarjosi hallitukselle lausunnossaan vaihtoehtoa, jossa hallitus varmistaisi etukäteen EU-komissiolta, että hallituksen esitys noudattaa EU:n kilpailusääntöjä. Tulipalokiireellä tehtävään soteen tämä ei istunut.

Kuusiniemi sanoutuu jyrkästi irti arvostelusta, että KHO:n lausunto on poliittinen. Hän penää enemmän rauhaa lakien valmisteluun.

– Pohdinnalle ja hitaalle valmistelutavalle ei ole enää oikein tilaa. Hinta maksetaan siinä, että osa ehdotuksista voi olla perustuslain kannalta ongelmallisia. Tai esitykset eivät ole muutoin järkeviä. Joskus on voitu osoittaa, että ehdotus ei johda tavoiteltuihin hyötyihin tai etuihin.

Perustuslakituomioistuin olisi turhake

Viime vuosina on kuultu yhä useammmin napinaa siitä, että perustuslaki ja useat valtiosääntöasiantuntijat ovat hallituksen ripeiden uudistusten tiellä. Apuun on huudettu esimerkiksi perustuslakituomioistunta.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa vajaa puolet suomalaisista kannattaa perustuslakituomioistuinta. Enemmistö kansalaisista pitää kuitenkin nykyistä järjestelmää parempana. Nykyäänhän kansanedustajista koostuva perustuslakivaliokunta valvoo ennakolta perustuslain toteutumista.

Myös Kari Kuusiniemi kannattaa nykyjärjestelmää. Hän sanoo, ettei perustuslakituomioistuimesta olisi minkäänlaista hyötyä suomalaiselle yhteiskunnalle. Lakihankkeen hyväksyttävyys on varmistettava mieluummin ennalta kuin jälkikäteen.

– Perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittisten ristiriitojen taistelutanner. Enkä pidä hyvänä ratkaisuna, että tuomioistuinmenettelyssä tehtäisiin poliittisia valintoja.

Kuusiniemi puhuu lämpimästi nykymallin puolesta.

– Nykyinen perustuslakivaliokunta takaa ennakkokontrollin. Se kunnioittaa perustuslakia eikä ole riippuvainen puoluepolitiikasta. Tämä yhdistettynä korkeimpien oikeuksien toimivaltaan on minusta toimiva järjestelmä.

”Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä puoluetta työtoverini äänestävät”

Yhdysvalloissa on viime aikoina käyty lähes villin lännen malliin poliittisia otteluita tuomarinimityksistä. Touhua katsellessa moni maallikko saattaa miettiä, miten paljon Suomen järjestelmässä politiikka vaikuttaa tuomarivalintoihin. Kuusiniemen vastaus kuuluu: Ei mitenkään.

– Yhdysvalloissa korkein oikeus on luonteeltaan osittain juuri eräänlainen perustuslakituomioistuin.

Korkeimman oikeuden ratkaisut siellä saattavat sisältää kannanottoja vahvasti poliittisiin kysymyksiin: abortti-, vähemmistö- sekä aseenkanto-oikeuteen. Eliniäksi nimitetyt tuomarit käyttävät Yhdysvalloissa poliittista valtaa.

Kun laki on kerran aina lopulta poliittisten ja moraalisten tahtotilojen kiteytymä, on kysyttävä Kuusiniemeltä, tekevätkö Suomen korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet politiikkaa, kun he parsivat reikäisiä lakeja?

– KHO ratkaisee ylimpänä asteena oikeudellisia muutoksenhakuja. On ihan selvää, että se vaikuttaa myös poliittisiin kysymyksiin. Olen ollut kuitenkin tässä talossa 18 vuotta, eikä vastaani ole tullut sellaista asiaa, jossa puoluepolitiikka olisi ollut missään roolissa. Ei minulla ole aavistustakaan, mitä puoluetta työtoverini äänestävät.

Moderni musiikki, trampoliinitemput ja akrobatia ovat jättäneet tamburiinin tahdissa liikkumisen unholaan – Voimistelulta halutaan ojennettujen nilkkojen sijaan elämyksiä

9-10-vuotiaat ovat muodostamassa pramidia, jossa ihmiset ovat kontallaan rivissä ja heidän päälleen tulee aina seuraava rivi. Tässä ihmispyramidissa on kolme kerrosta.

– Saako mennä jo saliin, joku huutaa, kun edellinen ryhmä on lopettamassa harjoituksiaan.

Ohjaaja antaa luvan ja lauma tyttöjä juoksee harjoitusalueelle. Jotkut tekevät kärrynpyöriä ja eräs kolmikko auttaa ystäväänsä tekemään voltin.

Mikkelin Naisvoimistelijoiden 9–10 -vuotiaiden akrobatiavoimistelijoiden harjoitukset ovat alkamassa. Sali on täynnä liikettä ja huutoa. Tältä näyttää liikunnan riemu.

Monet haluavat kokea samaa riemua voimistelun parissa. Voimisteluseurojen jäsenmäärä on ollut usean vuoden nousussa. Viime vuoden määrä nousi Suomessa neljällätuhannella eli noin kolmella prosentilla.

Voimisteluliitossa oli viime vuonna lähes 127 000 jäsentä. Liitto on jäsenmäärältään toiseksi suurin liitto Palloliiton jälkeen.

Joissakin seuroissa kärsitään jo tilan tai ohjaajien puutteesta niin, että monen seuran tavoitteena ei ole enää kasvattaa jäsenmäärää.

Miksi monet haluavat nyt haastaa kehonsa voimistelutreeneissä? On aika karistaa mielestä vanhat voimistelumuistikuvat koulun liikuntatunneilta ja tutustua siihen, mitä voimistelu on 2010-luvulla.

Liikunnan trendit näkyy voimistelun suosiona

Voimisteluun kuuluu yhdeksän erilaista kilpalajia, joissa jokaisessa on omat sääntönsä. Sen lisäksi seuroissa on mahdollista harrastaa lukuisia muita voimistelumuotoja tai käydä ryhmäliikuntatunneilla.

Sitä, mikä kaikkia voimistelulajeja yhdistää, on Voimisteluliitossakin hankala sanoa. Pienen pohdinnan jälkeen liiton osaamiskehittäjä Liisa Lappalainen löytää yhteneväisyyksiä.

– On kysessä sitten telinelajit, välineellä voimistelu tai räväkämpi liikkuminen, kaikissa vaaditaan tasapainoa. Voimistelulajeissa korostuvat taitoharjoittelu, liikkuvyys, vartalon monipuolinen käyttö, ojennustekniikka, liikkeiden rytmi sekä keskivartalon voima ja hallinta. Voimistelu on estettinen elämys.

Koulussa monet ovat saattaneet tutustua tanssilliseen voimisteluun tai telinevoimisteluun. Pukin päälle hyppääminen ja nojapuut jakavat varmasti mielipiteitä vuodesta toiseen.

Voimisteluliiton viestintä- ja markkinointipäällikkö Sanna Yli-Patola haluaisi, että voimistelu pääsisi eroon perinteisen naisvoimistelun varjosta: monet muistavat liikuntatunnit, jossa tamburiinin tahdissa jumpattiin.

Tamburiini on vaihtunut vuosia sitten nykymusiikkiin ja perinteisille voimistelulajeille on vaihtoehtoja. Uusimpina kilpalajeina ovat tulleet Suomeen trampoliinivoimistelu ja akrobatiavoimistelu. Harrastajalle vaihtoehtoja on vielä enemmän, kuten erityisesti koululaisten suosiossa oleva rope skipping tai freegym -tunnit.

Yli-Patola arvelee voimistelun suosion lähteneen nousuun voimistelutapahtuma Gymnaestradan jälkeen. Kansainvälinen tapahtuma järjestettiin Helsingissä vuonna 2015 ja siellä esiintyi yli 20 000 voimistelijaa. Tapahtuma toi lajille paljon näkyvyyttä mediassa. Monet halusi kokeilla taitojaan nähtyään voimistelijoita esiintymisasuissaan tekemässä temppuja ja liikkumassa sulavasti yhtenä ryhmänä.

Yli-Patola arvelee suosion toiseksi syyksi maailmalla vaikuttavat trendit. Ihmisiä on viime vuosina kiinnostanut liikunnassa oman kehon painolla harjoittelu, toiminnallisuus ja paluu perusasioihin. Lajeina suosiossa ovat olleet esimerkiksi crossfit ja parkour, joissa molemmissa on yhteneväisyyksiä voimistelun kanssa. Suomessa monilta löytyy takapihalta trampoliini ja moniin kaupunkeihin on perustettu trampoliinipuistoja.

Yli-Patolan mukaan lajin suosio vaihtelee sykleissä ja nyt on taas voimistelun aika olla trendikäs laji.

Suurimmassa osassa voimistelulajeista voi kilpailla, mutta monet haluavat harrastaa lajia vain omaksi ilokseen. Sanna Yli-Patolan mielestä harrastamiselta haetaan pelkkien ojennettujen nilkkojen sijaan elämyksiä.

Brahen voimistelijoiden valmentaja Saila Parviainen uskoo, että suosiota kasvattavat myös esikuvat. Kun seurassa treenaava voimistelija menestyy kilpailuissa ja treenaa salissa aloittelijoiden kanssa, se motivoi muita harrastajia, jotka haluavat tulla yhtä hyviksi.

Toistaiseksi suomalaiset eivät ole voittaneet olympiamitaleja voimistelulajeista sitten 1968 Olli Laihon voittaman hopean. Voimisteluliiton viestintä- ja markkinointipäällikkö Sanna Yli-Patolan mukaan laji on kehittynyt viime vuosina, mutta suomalaisten kansainvälistä menestystä yhä odotetaan.

– Ei ole vielä Lauri Markkasia, jotka olisivat breikanneet omalla alallaan kansainväliselle huipulle.

Kilpavoimistelijat valmistautuvat jo parin vuoden päästä Tokiossa järjestettäviin olympialaisiin. Tuolloin monta lajin harrastajaa jännittää todennäköisesti urheilijoiden puolesta. Saadaanko Suomeen voimistelumitaleja?

Voimistelu haastaa aikuisiakin

Eniten voimistelu kiinnostaa alakouluikäisiä tyttöjä, mutta lajia harrastavat myös aikuiset.

Minna Kesiö-Lantta aloitti akrobatiavoimistelun neljä vuotta sitten. Hänen tyttärensä harrasti lajia ja siksi Kesiö-Lantta kysyi Mikkelin Naisvoimistelijoiden toiminnanjohtaja Tarja Ikoselta, olisiko mahdollista perustaa ryhmä aikuisillekin.

– Lähdin ihan nollasta. Osasin kuperkeikan juuri ja juuri, Kesiö-Lantta kuvailee lähtötilannettaan.

Tärkeää ryhmässä hänestä ovat uudet ystävät. Treenille ei riitä aikaa kuin kerran viikossa ja siksi harjoituksia ei pidä ottaa liian tosissaan. Kesiö-Lantan mielestä on inspiroivaa, mutta saman aikaisesti turhauttavaa, katsoa Instagramissa voimistelijoiden kuvia.

– Itseäni haastaa lajissa turhautumisen sietäminen. Mieli tekee tehdä kaikkea, mitä näkee netissä, mutta kun ei taivu, ei pysty, eikä voimat riitä. Hammasta purren pikku hiljaa harjoitellaan.

Kesiö-Lantan pitkäaikaisena haasteena on ollut käsilläseisonta.

Akrobatiavoimistelussa tehdään liikkeitä ja asentoja parin tai ryhmän kanssa. Kun joutuu laskemaan koko painonsa vaikka pää alaspäin toisen kannateltavaksi, tärkeää on, että pystyy luottamaan toisiin ryhmäläisiin. Ryhmän täytyy hioutua yhteen, jotta temput onnistuisivat.

Kesiö-Lantan ryhmä on pikkuhiljaa alkanut miettiä jopa kilpailuun osallistumista. Treenejä ei kuitenkaan haluta ottaa tosissaan, vaan enemmänkin nauttia omasta kehosta ja hauskasta seurasta.

– Aika usein treenien jälkeen kipein paikka ei ole kroppa vaan poskilihakset.

Lapset eivät enää kiipeile puissa

Jos tutustuu voimisteluun television kautta, näkee norjia ja solakoita naisia taivuttamassa kehoaan uskomattomiin liikkeisiin. Voimisteluliiton viestintä- ja markkinointipäällikkö Sanna Yli-Patola myöntää, että kilpailut voivat antaa vääränlaisen kuvan siitä, millainen voimisteluharrastajan tulisi olla.

Yli-Patola kannustaa jokaisen löytämään oman tavan harrastaa. Kaikista ei tarvitse tulla huippu-urheilijoita. Paikalle voi tulla vaikkapa reikäisissä housuissa huolimatta siitä, että esiintymisasut television kilpailussa kimaltavatkin täynnä paljetteja.

Mikkelin Naisvoimistelijoiden toiminnanjohtaja Tarja Ikonen kertoo, että ohjaajia koulutetaan myös kehopositiivisuuteen: Miten valmentajien olisi hyvä puhua ja koskea toisten kehoihin valmentaessaan.

Ikosen mielestä kuka vain voi haastaa itsensä voimistelemaan.

– Akrobatiavoimistelussa on tavoitteena, että joka ikinen kiipeää toisen päälle. Ei väliä, minkä kokoinen on. Kehonhallinnan tulisi olla niin hyvässä kunnossa, että pystyy nostamaan kenet vaan.

Voimisteluliitto haluaa liikuttaa erilaisia harrastajia varsinkin kun vain kolmasosa lapsista liikkuu riittävästi.

Brahen voimistelijoiden valmentaja Saila Parviainen näkee voimistelun suurimpina kilpailijoina liikuntalajien kirjon sekä sohvan ja kännykän. Valmentajat ovat huomanneet, että lapset eivät liiku tarpeeksi treenien lisäksi.

– Ei riitä, että käy harrastamassa muutaman kerran viikossa. Muu aikakin pitäisi olla liikkeessä: kävellä, juosta, uida, pelata ja potkia palloa.

Parviaisen mielestä lapset haluavat luonnostaan liikkua ja kilpailla. Heille täytyy vain antaa siihen mahdollisuus. Myös Mikkelin Naisvoimistelijoiden toiminnanjohtaja Tarja Ikonen on huomannut lasten liikkumattomuuden tunneilla.

– Lapset eivät enää kiipeile puissa ja se näkyy telineillä.

Mikkelin Naisvoimistelijoiden akrobatiaryhmässä ei ole ainakaan puutetta energiasta. Käsilläseisontaharjoitus aiheuttaa hieman mutinaa, mutta kun tulee aika ottaa ryhmäkuva, kaikki haluavat muodostaa näyttävän pyramidin.

Ensimmäinen rivi asettuu kontalleen lattialle. Seuraavat kiipeävät heidän päälleen polvilleen. Ohjaaja Kirsi Kähäri kysyy jatkuvasti, kestääkö alimmaiset pyramidin kannattajat.

Kolmas kerros aiheuttaa haastetta, ja tyttöjä pitää auttaa kiipeämään paikalleen.

– Kestääkö?

– Kestää.

Äkkiä pyramidi ei kestäkään kun alimmaisten tyttöjen voimat loppuvat. Kaikki putoavat nauravaksi kasaksi lattialle. Ja ei kun uudestaan yrittämään.


20.10.2018 Liisa Lappalaisen lainausta tarkennettu.

Nainen kuoli metsästysonnettomuudessa Ikaalisissa

50-vuotias nainen kuoli poliisin mukaan tapaturmaisesti torstaina ollessaan passissa jänismetsällä.

Ikaalinen

Nainen on kuollut metsästysonnettomuudessa Ikaalisissa torstaina 18. lokakuuta. Sisä-Suomen poliisi vahvisti tiedon lauantaina.

Nainen ja hänen aikuinen poikansa olivat jänismetsällä. Nainen oli jäänyt passiin, kun mies lähti koiran kanssa liikkeelle. Poliisin mukaan näyttää siltä, että ollessaan passissa naiselle on käynyt tapaturma, esim. kaatuminen. Sen yhteydessä haulikko on lauennut ja laukaus on osunut alaraajaan.

Poliisi tutkii asiaa kuolemansyyn tutkintana, eikä tiedota asiasta enempää.

Katso suorana klo 14.45: Tuhannet marssivat, jotta poliitikot pysäyttäisivät ilmastonmuutoksen – Keväällä saamme ilmastovaalit, arvioi tutkija

Tänään Helsingissä järjestettävä Ilmastomarssi vaatii vahvoja toimia poliitikoilta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Helsingissä kokoonnutaan mielenilmaukseen ilmastonmuutosta vastaan

Viime aikojen sääilmiöt ja rajut raportit ilmastonmuutoksesta ajavat suomalaisia kadulle marssimaan, uskoo Helsingin yliopiston tutkija Tero Toivanen.

Tänään Helsingissä iltapäivällä järjestettävän Ilmastomarssin uskotaan keräävän vähintään pari tuhatta ihmistä.

Toivanen ei ole asiasta ollenkaan yllättänyt.

– Nyt aletaan selkeämmin ymmärtää, miten merkittävistä muutoksista yhteiskuntaan ja talouteen puhutaan silloin, kun pyritään siihen, että maapallo lämpenee vain 1,5 astetta, Toivanen sanoo.

"Ilmastovaalit tulossa"

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan tutkiva Toivanen uskoo, että ensi kevään eduskuntavaaleista on tulossa ilmastovaalit.

– Kyllähän se vähän siltä näyttää. Se on myös varsin toivottavaa.

Toivanen sanoo huomanneensa, että osa puolueista on jo muovannut mielipiteitään niin, että se vetoaa yleisöön. Niin poliitikot, puoluejohto kuin puolueetkin. Toivasen mukaan varsinkin menneen kesän jälkeen kaikki ovat tuoneet esiin ilmastonmuutosta.

– Kaikki ovat yhtyneet siihen vaatimukseen, että nyt jotain on tehtävä. Tällaista puhetta nähdään nyt ehdottomasti enemmän poliitikoilta, Toivanen sanoo.

"Ilmasto on nyt kaikkien puolueiden"

Aiemmin ilmastonmuutos on Toivasen mukaan ollut enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton agendalla. Muut puolueet ovat olleet hiljempaa.

Nyt IPCC:n raportin jälkeen Toivasen mukaan yksikään äänestäjien näkökulmasta vakavasti otettava puolue ei voi enää sivuuttaa ilmastonmuutosta ja sitä kysymystä, että mitä nyt pitäisi tehdä.

– On siis selvä, että jokaisen puolueen on nyt liitettävä ilmastonmuutoksen tavoitteenasettelu päivänpolitiikkaan, Toivanen sanoo.

Helsingissä marssitaan tänään

Tänään Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, joka kulkee Senaatintorilta Eduskuntatalolle. Eduskuntatalolla puolueiden edustajat vastaavat marssijoille, mitä heidän puolueensa aikoo tehdä, jotta maapallon lämpeneminen saataisiin pysäytettyä 1,5 asteeseen.

Marssi alkaa kello 15.00. Yle striimaa marssin alkaen kello 14.45.

Kuvataiteilija palveluksessanne: Tiitus Petäjäniemi, 35, haluaa töihin sinne minne muutkin – firmoihin, virastoihin ja toimistoihin

Taiteilija uskoo, että monimuotoisuus työyhteisössä kasvattaa tulosta. Ja voisipa vapaalle taiteilijalle myös maksaa palkkaa.

Tiitus Petäjäniemi

Sosiaali- ja terveysministeriön toisen kerroksen aulassa kaikuvat askeleet ja ovien kolahdukset. Kuvataiteilija Tiitus Petäjäniemen soppi löytyy kaarevan aulapöydän takaa, ministeriön viestintä- ja tasa-arvoyksikön välistä.

Pöydällä on levällään akryylivärituubeja, muovipurkissa pensseleitä. Valmiit maalauspohjat ovat jemmassa pöydän alla. Tiskin päältä, edestä ja vähän sieltä sun täältä löytyy keskeneräisiä töitä.

Petäjäniemi tuntuu viihtyvän tässä, eri osastojen risteyskohdassa.

– On tosi hauskaa, että mut keskeytetään tosi usein. Mä tykkään, että tulee suoraa palautetta!

Hän nostaa esille kirkkaankeltaisen värisommitelman.

– Varmaan kymmenen ihmistä on pysähtynyt ja sanonut, että tää näyttää suuren tavarataloketjun mainoshahmolta.

Mielleyhtymä on taiteilijalle itselleen vieras, mutta hän pohtii nauraen, että taululle pitänee tehdä jotain.

Lakitoimisto, sijoitusyhtiö – ja nyt ministeriö

Petäjäniemi on jo vajaan vuoden tehnyt töitä itselleen vieraassa ympäristössä: pari kuukautta lakitoimistossa, puolisen vuotta sijoitusyhtiössä ja nyt kuukauden täällä ministeriössä.

Hän uskoo, että voi omalla läsnäolollaan lisätä työyhteisöjen monimuotoisuutta.

– Suomalaisessa työelämässä on hyvin tyypillistä, että ihmiset hakeutuvat toisten samankaltaisten joukkoon. Olen ymmärtänyt, että se on lopputuloksen kannalta huonompi tapa kuin se, että olisi kohtaamisia erilaisten ihmisten välillä.

Miten 35-vuotias Kuvataideakatemian käynyt taiteilija sitten poikkeaa ihmisistä ympärillään? Muun muassa siten, ettei hän ole ikänään ollut palkkatöissä.

Tälle hankkeelle Petäjäniemi sai Koneen säätiöltä apurahan kahdeksi vuodeksi. Se tietää taiteilijalle poikkeuksellisen säännöllisiä tuloja.

Näkyykö uusi ympäristö maalauksissa?

Petäjäniemi ei toki ole ensimmäinen tai ainoa taiteilija, joka haluaa kuroa umpeen raja-aitoja eri ammattiryhmien välillä.

Muun muassa Taide osana organisaatiota -verkostossa mietitään läänintaiteilija Krista Petäjäjärven johdolla, miten taiteilijan asiantuntemusta voisi hyödyntää uusissa yhteyksissä. Juuri verkoston kautta sosiaali- ja terveysministeriö sai vihiä Petäjäniemen projektista.

Petäjäniemi kuitenkin välttää koukeroista organisaatiokehityksen kieltä ja muistaa moneen kertaan mainita, että hänen päätyönsä on edelleen maalaaminen.

Hän ei myöskään innostu erittelemään, miten uusi ympäristö näkyy valmiissa maalauksissa.

– On analyyttisesti tosi vaikea sanoa, mikä ympäristön vaikutus on. Jos olisin ollut jossain muualla, niin olisinko käyttänyt jotain toista keltaista, Petäjäniemi pohtii.

Toki hankkeella on ollut välittömiä vaikutuksia – ennen kaikkea taiteilijaan itseensä. Sijoitusyhtiössä Petäjäniemi tottui käymään töissä yhdeksästä neljään ja lounastamaan joka päivä.

Ministeriön kahvihuoneessa on melkeinpä turhan usein tarjolla pullaa, hän tuskailee.

Taiteilija kerää kiitosta "työnantajiltaan"

Tilarajoitusten vuoksi työvälineet on myös pidettävä entistä paremmassa järjestyksessä. Se on saattanut vaikuttaa esimerkiksi värien sekoittamiseen. Käytössä ovat nyt pääosin akryylivärit, sillä ne eivät haise kenenkään nenään.

– Elämään ja olemiseen sillä, että on työskennellyt täällä, on ollut suuri merkitys. On jonkinlainen työyhteisö, johon kokee kuuluvansa, ja dialogi sen maailman kanssa, Petäjäniemi tuumailee.

Tähänastisilta "työnantajiltaan" taiteilija kerää pelkkää kiitosta.

Pääomasijoitusyhtiö Icebreakerissä Petäjäniemi osallistui muun muassa firman viikkokokouksiin maalaamisen ohella.

– Tosi positiivinen kokemus. Me tehdään täällä pääasiassa töitä läppäreillä ja puhelimilla ja työn lopputuloksena syntyy päätöksiä ja dokumentteja. Oli tosi virkistävää nähdä, että viereisellä pöydällä syntyy jotain konkreettista, fyysistä taidetta joka päivä, yhtiön toimitusjohtaja Lasse Lehtinen sanoo.

Lehtisen mukaan yritys harkitsee työtilojen tarjoamista taiteilijoille myös tulevaisuudessa. Joitain reunaehtoja toki on: huumorintajulla höystetty sisäsiisti taiteilija kuten Petäjäniemi kävisi, mutta kovin äänekäs työnteko, kuvanveisto sirkkelillä tai muu sellainen, saattaisi olla ongelma.

Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikön johtaja Tanja Auvinen uskoo, että Petäjäniemen visiitistä jää ministeriöön "pysyvä muistijälki". Hänellä on tapana melkein päivittäin pysähtyä kuvataiteilijan työn ääreen.

– Meillähän on tällainen asiantuntijaorganisaatio, jossa kaikki on aika samasta puusta veistetty. Se, että tulee ihan toisista taustoista, toisenlaista työtä tekevä ihminen, niin kyllä minä luulen, että siitä jää muistijälki meille. Toivon tietysti, että meille jää tätä taidettakin! Ainakin yksi taideteos kuulemma saadaan tänne.

"Vapaalle taiteilijalle voisi maksaa myös palkkaa"

Mutta mutta. Eikö taiteilijaa yhtään huoleta, että hänet saatetaan työpaikoilla nähdä hieman toimistokoiran lailla? Siis että hän on sellainen sympaattinen tyyppi, joka piristää muiden päivää? Onko Petäjäniemi hyvinvointitaiteilija? Entäpä taiteen itseisarvo?

Petäjäniemi ei provosoidu kysymyksistä. Henkilökohtaisesti hän ei pane lainkaan pahaksi, jos hän läsnäolollaan lisää jonkun toisen hyvinvointia. Se ei kuitenkaan ole homman juju.

– Toivon, että tämän hankkeen myötä pystyttäisiin näyttämään toteen, että kyllä, diversiteetin kasvu työyhteisössä lisää sen...

Petäjäniemi hakee hetken sanojaan.

– Onko se sitten tulosta tai mikä se on se oikea sana, mutta myös, että kuvataiteilijoille voitaisiin alkaa maksaa palkkaa siitä, että ne tekee vapaata taidetta jossain.

Hän myös toivoo, että useampi kollega uskaltautuisi ulos työhuoneistaan: samankaltaisiin virastoihin ja firmoihin, joissa hänkin nyt työskentelee.

– Elämä itsessään on tärkeää. Ja tässä fossiilisessa maailmassa, jossa työskentely tapahtuu tällaisissa komplekseissa, se elämä on täällä. Sitä pitää nähdä ja kokea täällä.

"Tervetuloa Suomen intergalaktiseen keskukseen" – Keski-Suomen maaseudulla tehdään lehteä, joka aiheuttaa otsaryppyjä skeptikoille

Ultra-lehti on raportoinut lähes 50 vuoden ajan rajatietoaiheita Uri Gelleristä pyramideihin. Suomalaisen uushenkisyyden erikoisuus on, että kristinusko ja vaihtoehtouskomukset mahtuvat samaan katsomukseen.

Ufoaika-lehden kansi jossa ufon valokeila ja kolme miestä mustissa.

Rajatieto, ufot ja astrologia -hylly kirjastossa. Salaiset kansiot -sarja televisiossa. Internetin salaliittoteoriat.

Moni meistä on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa mielikuvitusta kutkuttavien aiheiden parissa. Joillakin kiinnostus humanoideihin, kädestä ennustamiseen ja kasvien salaiseen voimaan hiipuu, mutta toisilla se vain vahvistuu.

Kirkon tutkimuskeskuksen pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan noin kymmenesosa suomalaisista ajattelee, että henkimeediot tai kanavoijat voivat välittää tietoa näkymättömästä maailmasta. Noin kahdeksan prosenttia puolestaan uskoo kivien ja kristallien parantaviin energioihin sekä vaihtoehtoisiin terapiamuotoihin.

Yliluonnollisella on siis vankka, joskin pieni kannattajakuntansa.

Ja Suomessa on yksi rajatiedon pääkallopaikka, jossa aiheet eivät lopu kesken.

Jos tulet muulloin kuin tapahtumien aikana, niin muistathan ilmoittaa tulostasi etukäteen esim. puhelimella.

Rajatietoa käsittelevän Ultra-lehden kirjavilla sivuilla oleva tervetulotoivotus jättää varaa mielikuvitukselle. Voiko tulostaan ilmoittaa puhelun lisäksi esimerkiksi ajatuksen voimalla tai lähettämällä kosmisen signaalin?

Sähköpostiin ainakin vastataan. Päätoimittaja Marko Kananen on luvannut olla paikalla lehden toimituksessa, Kuhmoisten Kylämällä Keski-Suomessa. Kolme päivää viikosta hän työstää Ultraa Tampereella.

Kuhmoisiin vievän mutkittelevan tien jälkeen saapujaa odottaa varoituskolmio. Siinä ei varoiteta hirvistä eikä peuroista, vaan laskeutuvasta aluksesta ja pienistä vihreistä miehistä.

Pihalla eivät kuitenkaan odota humanoidit tai lentävät lautaset. Sen sijaan toinen toimituksen kissoista, Ilves, vahtii saapujia ovella.

Päätoimittaja Kananen avaa oven ja tervehtii:

– Tervetuloa Suomen intergalaktiseen keskukseen!

Valtaosa meistä on kokenut kummia

Pintaa raaputtamalla suomalaisistakin löytyy sellaisia, jotka väittävät kokeneensa selittämättömiä asioita.

Tutkimusjohtaja, Taideyliopiston vieraileva tutkija Marja-Liisa Honkasalo on suunnannut katseensa nimenomaan tavallisuudesta poikkeaviin kokemuksiin.

Hänen viimeisimmässä hankkeessaan tutkittiin ihmisten yliluonnollisina, kummina pidettyjä kokemuksia. Tutkimus kuului Suomen Akatemian Ihmisen mieli -tutkimusohjelmaan.

Honkasalon mukaan erilaisten tutkimusten perusteella yli 60 prosentilla ihmisistä on elämänsä aikana ollut kummia kokemuksia, joita hän ei kuitenkaan tahdo kutsua yliluonnolliseksi.

– Ne ovat siinä mielessä kummia, että ne ovat voimakkaita, usein syvästi koskettavia ja henkilökohtaisia kokemuksia, joita muut eivät voi todentaa, hän kertoo.

Häntä kiinnostaa tutkia vakavasti näitä kokemuksia, jotta käsitystä ihmisenä olemista voitaisiin laajentaa.

Sinällään kiinnostus rajatietoon ei ole uutta Suomessa: Helsingissä sijaitseva Suomen Parapsykologinen seura täyttää tänä vuonna 80 vuotta.

Osa Honkasalon tutkimukseen osallistuneista käytti apunaan rajatietoa voidakseen tulkita kokemuksiaan, osalla oli myös toisenlaisia tulkinnan apuvälineitä.

Suomessa pidetään myös vuosittain erilaisia tapahtumia, joissa aiheita käsitellään alan harrastajien kesken. Niistä voidaan päätellä jotain siitä, kuinka monia rajatieto, uushenkisyys ja new age koskettavat.

Yksi isoimmista, Hengen ja tiedon messut, järjestetään tänä viikonloppuna Helsingissä.

– Kun haastattelimme Hengen ja tiedon messujen järjestäjää, he kertoivat, että messuilla käy 10 000–12 000 kävijää per tapahtuma. Ja messuja on useita, eli niissä kävijät kattavat hyvin suuren osan suomalaisia, Honkasalo kertoo.

Ja koska rajatiedon käsite on liukuva, on entistä epäselvempää, kuinka moni on todella kovan luokan harrastaja.

Riittääkö, jos kiinnostuu kivien parantavista voimista tai uskoo enkeleihin? Vai kuuluvatko rajatietoharrastajiin nekin, jotka vain vilkaisevat horoskoopin iltapäivälehdestä?

Rajatieto, uushenkisyys ja kristinusko lyövät kättä

Ultran toimituksen koristelu muistuttaa hieman elokuvista tuttujen salaliittoteoreetikoiden seiniä, mutta huomattavasti iloisemmissa ja rempseämmissä merkeissä. Toimituksen seinät on peitelty lehtileikkeillä, tunnustuksilla, plakaateilla ja lukemattomilla valokuvilla Ultran avustajista.

Näihin lukeutuu muun muassa eläkkeelle jäänyt Turun yliopiston mediatieteen lehtori, filosofian tohtori Veijo Hietala.

Seinillä on myös lukuisia vanhoja Ultra-lehtiä. Yhdessä niistä komeilevat Elvis Presleyn kasvot. Tosiaan, Men In Black -elokuvan mukaanhan Elvis ei kuollut: hän vain "meni kotiin".

Ultra ei ole suinkaan ainoa new agesta, rajatiedosta ja vastaavista aiheista kirjoittava lehti Suomessa – muita kosmisia sfäärejä koluavat julkaisut ovat muun muassa Sielunpeili ja hyvinvointiin keskittyvä Minä Olen -lehti.

Ultra on kuitenkin tiettävästi vanhin aiheesta julkaiseva lehti. Se on julkaisemassa 47. vuosikertaa tänä vuonna.

Päätoimittaja Kananen istuu Ultran valtavan käsikirjaston eteen. Sillä välin varsinaisen toimituksen puolella uurastavat Tapani Kuninkaan leski Arja Kuningas ja toinen Kuninkaiden pojista, Kimmo Kuningas.

Viimeisin lehti on pian lähdössä uskollisille kestotilaajille.

Juuri kestotilaajat pitävätkin lehden pystyssä. Heitä on Kanasen mukaan "useita tuhansia", mutta tarkkaa lukua hän ei tahdo kertoa.

– Meitä on kokoaikaisesti töissä kolmisen henkilöä, mutta muun työn ohella kolme ei todellakaan pystyisi kirjoittamaan tätä lehteä. Meillä on tavattoman laaja avustajakunta, vuosittain 50:n ja 100:n välillä, Kananen kertoo.

Suomalaisessa paranormaalissa mielenmaisemassa, ja eritoten Ultran lukijoissa, on eräs silmäänpistävä seikka.

Kun Kirkon tutkimuskeskus vuonna 2012 teki Ultran lukijoista kyselytutkimuksen, kävi ilmi, että suomalaiset yhdistävät sujuvasti perinteisen kristillishenkisen maailmankatsomuksen rajatietoon, paranormaaliin ja uushenkisyyteen.

Kananen arvelee, että ilmiö on melko ainutlaatuinen kansainvälisestikin.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg vahvistaa ajatuksen: suomalaiset saattavat olla kirkkokriittisiä, mutta enkelit kelpaavat, Jeesus on Jumalan poika, ja voihan niitä ufojakin olla.

Sohlberg pohtii, josko aiheeseen vaikuttaa alan miesten ja naisten keski-ikä: se on nimittäin melko lailla rapeampaan päin, eli esimerkiksi Ultra-päiviä koluaa varttuneempi väki.

Nuorten osuus harrastajista on jokseenkin pieni: heitä näkyy enemmän laajemmalla ja maallistuneella hyvinvointikulttuurin kentällä.

– Kiinnostuneiden ryhmä on hyvin naisvaltainen sekä kävijäkunnaltaan että palveluiden tarjoajien puolella, Sohlberg toteaa.

Sohlberg toteaa, että suomalaiselle uushenkisyydelle on tyypillistä kuluttajuus ja asiakkuus. Messut ovat väärällään ihmisiä, jotka tahtovat ostaa kanavointipalveluja, reikihoitoja tai enkelikartoituksia.

– Kentälle on myös tyypillistä, että sillä on paljon yksityisiä elinkeinoharjoittajia, jotka tarjoavat vaihtoehtohoitoja ja erilaisia elämänhallintamenetelmiä, Sohlberg kuvailee.

Hän kuitenkin arvioi, että vaikka messut ja tapahtumat, kuten Ultra-päivätkin, tavoittavat tuhansia tai kymmeniätuhansia ihmisiä, varsinaiset alanharrastajat ovat verrattain pieni ryhmä.

Mutta aina ei niin ole ollut.

1970-luvulla nimittäin iso osa suomalaisista tiirasi taivaalle tuntemattomien lentävien esineiden varalta.

Ufoajasta Ultran aikakauteen

Kaikkien aikojen suurin painos oli Ultran ensimmäinen lehti, silloin vielä nimeltään Ufoaika. Se ilmestyi tammikuussa 1972, ja sitä painettiin 40 000 kappaletta irtonumeromyyntiin.

Jokainen lehti myytiin. Suomi eli kuumeista ufobuumia. Kaikki tieto lentävistä lautasista ja niiden spekuloinnista haluttiin lukea tarkkaan.

Taustasyyksi tälle Kananen arvioi ennen kaikkea Yhdysvaltojen avaruuskisan ja Kuussa käynnin.

– Varsinkin 1970-luvun alussa Suomen sanomalehdissä oli joka ikinen päivä uutisia siitä, että taas oli nähty ufoja. Jos pidettiin jokin ufoaiheinen tapahtuma, sinne saattoi tulla tuhansia ihmisiä. Helsingissä tällaisia tapahtumia varten piti varata messuhalli, Kananen sanoo.

Kansakunnan maaniseen ufokiinnostukseen iski kyntensä Tapani Kuningas, Ultra-lehden nyt jo edesmennyt päätoimittaja ja ufotutkija sekä rajatietoaiheiden kruunaamaton monarkki.

Ihmisten ufointressit kuitenkin laantuivat, sillä savuavaa alusta ei löytynytkään eduskuntatalon edestä, kuten Kananen kuvailee. Ufoaika vaihtoi nimensä Ultraksi 1970-luvun puolessavälissä alleviivatakseen sitä, että lehti käsitteli kaikkia rajatietoaiheita, ei vain taivaisiin suuntautuvia.

– Varsinkin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tuli taas uusi ufobuumi. Se tuntuu tulevan aina 20 vuoden välein, Kananen pohtii.

Yhteisöllinen lehti yhteisölliselle lukijakunnalle

1970-luvulla suomalaisia hurmasi muuan tuuheatukkainen lusikantaivuttelija ja ajatustenlukija Uri Geller. Kohumaakarin tempuista kirjoiteltiin valtavasti, ja sittemmin Helsingissäkin vieraillut legendaarinen taikuri ja skeptikko James Randi tyrmäsi Gellerin touhut useaankin otteeseen.

Kulta-aikoinaan Geller oli Suomessa niin suosittu, että hän ehti olla Ultrankin kannessa kolme neljä kertaa vuodessa.

Lehti porskutti monenlaisten aiheidensa parissa. Humanoidien jälkeen suomalaisten kiinnostuksen valtasivat enkelit, jooga, kasvissyönti ja itämaiset uskonnot.

Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan keskimääräinen Ultran lukija on keski-iän ylittänyt nainen. Kananen arvioi, että juuri naislukijat ovat kiinnostuneempia terveysaiheista ja enkelisanomasta kuin lentävien lautasten mahdollisista merkeistä.

Mutta julkaisumateriaalista ei ole vuosikymmenten aikana ollut ainakaan pulaa.

– Vaikka Ultra ilmestyy joka kuukausi ja puskee maailmalle puoli tuhatta sivua vuodessa, silti meille tarjotaan selvästi enemmän juttuja kuin meille mahtuu. Materiaalin ongelma on karsiminen, Kananen kertoo.

Ultraa kustantaa Kustannus Oy Rajatieto, joka on lukijoiden omistama osakeyhtiö. Kanasen mukaan lehti on siten myös tilaajiensa näköinen.

– Ei minulla ainakaan tule mieleen toista aikakauslehteä, jota tehtäisiin samalla tavalla yhteisön kanssa yhdessä.

Missä skeptikot?

– Rajatietoaihe aiheuttaa paljon otsaryppyjä akateemisessa maailmassa. Erityisesti Suomessa, sillä meillä asenne näitä ilmiöitä ja kokemuksien tutkimista kohtaan on erityisen jyrkkää verrattuna esimerkiksi Viroon tai Etelä-Euroopan maihin, sanoo tutkija Marja-Liisa Honkasalo.

Honkasalo jos joku tietää puhua kokemuksesta.

Kun tutkimushankkeen kirja nimeltään Mielen rajoilla ilmestyi, tarttuivat skeptikot aiheeseen.

– Siitä julkaistiin Skepsis-lehdessä kuuden aukeaman arvio, jossa työmme otsikoitiin mummotutkimukseksi ja akateemiseksi huuhaaksi. Kirja rutattiin mennen tullen pyrkimättä tietelliseen ajatustenvaihtoon meidän, kirjoittajien, kanssa, Honkasalo muistelee.

Mutta skeptisyyttäkin tarvitaan, ja päätoimittaja Kananen suorastaan kaipaa skeptikoiden kanssa mittelyä.

– Skeptikot olivat eräänlainen vastavoima rajatiedolle 1980- ja 1990-luvuilla, mutta he ovat selvästi väsähtäneet eivätkä jaksa kommentoida meitä. Vaikka kuulisimme mielellämme, mitä mieltä he ovat! Kananen sanoo hymynkare suussaan.

Skepsis ry:n Jyväskylän alueyhteyshenkilö Juha Merikoski muistelee, ettei Ultra-lehti ole saanut Skepsiksen Huuhaa-palkintoa kertaakaan. Sen sijaan joitakin kyseisen tunnustuksen saaneita on suomittu siitä, että ne ovat käyttäneet kritiikittömästi Ultra-lehteä lähteenään.

– Kenties vuoropuhelu vastaavien julkaisujen ja skeptikkojen välillä on laantunut siksi, ettei lehden julkaisulle voi mitään, sanoo Merikoski.

Eräs Skepsiksen tarkoituksista on olla vastavoimana keskustelussa, sillä yhdistys haluaa edistää rationaalista käsitystä maailmasta.

Merikoski kertoo, että Skepsis on usein läsnä erilaisilla rajatietoa ja uushenkisyyttä koskevilla messuilla. Hänen mukaansa niissä on usein syntynyt kiinnostavia keskusteluja skeptikkojen ja alan harrastajien välillä.

Mutta miten on: onko olemassa aiheita, joita ei kannata painaa rajatietolehteen lainkaan?

Vastuullista rajatietoa?

Ultra on julkaissut elinvuosiensa aikana aiheita, jotka voivat nostattaa kulmakarvoja. Kun erityisesti huuhaatiede ja vaihtoehtolääketiedettä tarjoavat julkaisut, kuten Magneettimedia, ovat saaneet roppakaupalla ansaittua julkista suomimista, millaisena Ultra kokee vastuunsa tarpoessaan rajatiedon usvaisilla mailla?

– Kyllä asiaa täytyy pohtia aina, kun on tällainen aihe käsillä, Kananen sanoo.

– Emme väitä, että syömällä jotain marjaa parannat syövän. Mutta toisaalta voimme olla melkein ainut kanava sellaisille uusille ideoille, jotka eivät muuten pääse mediassa lainkaan esiin, Kananen sanoo.

Myös Arja Kuningas pohtii asiaa. Hän kertoo, että maailmassa on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joihin hän sanoisi suin päin uskovansa tai olevansa uskomatta.

– Mutta on paljon asioita, joita nykytietämys ei tiedä. Ja jos puhutaan hoitopuolesta, tarvittaisiin sinne enemmän pelisääntöjä ja kuluttajansuojalakeja kuin puoskarilakeja, Kuningas sanoo.

Kanasen mukaan Ultra karttaa vahingollisia kehotuksia tai väitteitä. Se, mikä on jäänyt julkaisematta ja pysähtynyt editointipöydälle, tuntuu herättävän hymyä jo 20 vuotta puurtaneessa päätoimittajassa.

– En halua muistaa niitä aiheita, Kananen sanoo hetken mietittyään ja naurahtaa.

Seuraavaksi nupullaan olevaksi trendiksi Kananen arvioi niin sanotun pyramidikysymyksen. Paitsi että Egyptin pyramidit jaksavat hämmästyttää, Ultran katse on suunnattu myös bosnialaisten pyramidien mysteereihin.

Mutta ennustaja ei Kananen sentään ole.

– Jos tietäisin, mikä on seuraava iso juttu, olisin varmaan alan lehden päätoimittaja. Eikun, minähän olenkin, hän vitsailee.

Viimeisin ufobuumi jäi siis 1990-luvun alkupuoliskolle Salaisine kansioineen. Siitä on kulunut nyt riittävät parikymmentä vuotta.

Eikö päätoimittaja sitten suorastaan oleta, että tunnistamattomat lentävät esineet ja avaruusolennot kiinnostaisivat jälleen suomalaisia?

– No sitä tässä ollaan odoteltu! Kananen sanoo.

Vielä muutama vuosikymmen takaperin koko maailma seurasi herkeämättä avaruuskisaa ja Gellerin lusikanvääntelykin saavutti käytännössä kansainvälisen huomion. Nyt Kananen pohtii, onko maailma niin pirstaloitunut, ettei yksi kaikkia yhdistävä ilmiö enää herätä kiinnostustamme.

Ehkä siksi ufotkin jäivät 1990-luvulle.

– Jokaisella on oma kuplansa. Ei ole enää yhtä mysteeriä, joka veisi koko kansakunnan mukanaan, toteaa Kananen.

Noin nelikymppinen mies kuoli työtapaturmassa Valion juustotehtaalla

Poliisi tutkii tapahtumaa työtapaturmana.

Valion tehdas Vantaalla 20. lokakuuta

Valion Vantaan tehtaalla viime yönä työtapaturmassa kuollut on noin nelikymppinen helsinkiläismies, kertoo poliisi. Poliisin mukaan onnettomuus sattui yöllä kello kahden ja kolmen välillä.

– Siivoustehtävissä ollut henkilö on jäänyt jumiin liukuhihnan väliin ja menehtynyt sen seurauksena, sanoo Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen yleisjohtaja Mikko Minkkinen STT:lle.

Turma sattui Valion tehtaalla Fazerintiellä. Valion Vantaan tehtaalla valmistetaan etenkin sulatejuustoja.

– Siellä oli paikalla myös muita henkilöitä, jotka olivat hälyttäneet apua, Minkkinen kertoo.

Poliisi tutkii tapahtumaa työtapaturmana.

Oppilaiden #övistoo -vetoomus puhdisti koulun ilmapiirin – "Ennen kaikki tiesivät häirinnästä, mutta kukaan ei uskaltanut puhua siitä"

Vuosi sitten Vasa övningsskolanin oppilaat vaativat julkisesti seksuaalisen häirinnän loppumista koulussa.

Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos ovat Vasa övningskolanin abiturientteja.

Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos ovat Vasa övningsskolanin abiturientteja. Keskellä vaativaa kouluvuottaan he kokevat, että kaikki on koulussa nyt niin kuin olla pitää. Toisin oli vuosi sitten.

Yli 220 ruotsinkielisen normaalikoulun nykyistä ja entistä oppilasta vaati viime vuoden marraskuun lopulla julkisessa vetoomuksessa seksuaalisen häirinnän loppumista koulussa.

Vuosi #övistoo -vetoomuksen jälkeen Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos tuntevat olonsa koulussa turvalliseksi. Heillä on nyt mahdollisuus keskittyä opiskeluun.

– Ennen vetoomuksen tekemistä ei ehkä uskottu, kuinka suuri vaikutus sillä voi olla. Myöhemmin ymmärrettiin, että se oli valtavan tärkeä. #övistoon jälkeen on ilmapiiri koulussa paljon parempi, sanoo Heidi Kaarto.

Emil Ahlroos on samaa mieltä. Ilmapiiri koulussa on nyt erilainen kuin vuosi sitten.

–Ennen kaikki tiesivät häirinnästä, mutta kukaan ei uskaltanut puhua siitä. Nyt kun kortit on laitettu pöydälle, koulussa on helpompi hengittää.

Ahlroos muistelee vuoden takaisia päiviä. Vetoomuksen jättämisen jälkeen tunnelma koulussa oli outo, sekä opettajat että oppilaat olivat apeita. Katseet oli käännetty kohti lattiaa.

– Se oli omituisinta mitä koskaan olen kokenut.

Vähitellen vetoomuksen hyvät vaikutukset alkoivat näkyä mielialoissa. Heidi Kaarto on erityisen tyytyväinen siihen, että nyt koulutyö on ykkössijalla.

– Opettajien ja oppilaiden välinen suhde on tullut paljon ammattimaisemmaksi. Opettajat ajattelevat ensin ja puhuvat vasta sitten eikä oppilaiden tarvitse enää pelätä, että opettaja tulee vihaiseksi, jos pitää välimatkaa, sanoo Kaarto.

Oppilaat otettiin vakavasti

Vetoomukseen oli liitetty yli 30 oppilaan kertomukset tapauksista, joissa he kokevat tulleensa sopimattomasti kohdelluiksi. Häirintäsyytösten selvittelyn seurauksena yksi Vasa övningsskolanin opettaja irtisanoutui tehtävästään. Toiselle opettajalle annettiin huomautus.

Ellen Sahlström oli yksi vetoomuksen alullepanijoista. Helsingissä opiskeleva Sahlström kävi vielä vuosi sitten koulua Vaasassa.

Sahlström muistelee vetoomusta ylpeydellä ja ilolla. Sen vaikutus oli hänen mielestään yllättävänkin suuri. Sahlström kiittää koulun johdon suhtautumista vetoomukseen.

– Tulimme kuulluiksi ja se mitä kerroimme, otettiin vakavasti.

Monia asia selittää sitä, että vetoomuksesta tuli niin vaikuttava, arvioi Sahlström.

– Oli tärkeää, että kerroimme hyvin konkreettisista asioista. Me tiesimme mitä halusimme ajaa, ja teimme sen. Ajankohta oli myös oikea. Ihmisillä oli silmät ja korvat auki näille asioille, pohtii Sahlström ja viittaa viime syksyn metoo-kampanjaan.

Vaikka Sahlström ei enää opiskele Vasa Övningsskolanissa, hän tietää, että ilmapiiri koulussa on muuttunut paremmaksi.

– Vetoomuksemme johti konkreettisiin toimenpiteisiin ja vaikutti asenteisiin. Olen ylpeä ja onnellinen siitä.

Helpompi puhua

Sekä Ellen Sahlström että Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos arvostavat sitä, että koulun ilmapiiri on puhdistunut. Heidän mielestään tärkeintä on kuitenkin se, että koulussa on nyt nollatoleranssi seksuaaliselle häirinnälle.

Myös mahdollisesta häirinnästä uskalletaan nyt kertoa. Siitä nuoret ovat varmoja.

– Asioista on nyt helpompi puhua. Olen myös sitä mieltä, että tyttöjen ja poikien välillä kommunikointi on tullut helpommaksi, miettii Heidi Kaarto.

Samaa mieltä on Emil Ahlroos. Silti molempien mielestä on realistista ajatella, että häirintää voi ilmaantua uudestaankin.

– Mutta luulen, että häirintä vähenee tasaisesti, koska nyt se otetaan vakavasti ja sitä ei yksinkertaisesti enää hyväksytä, sanoo Ahlroos.

Rehtori: Tuskallinen tapahtumasarja

Vasa övningsskola on Åbo Akademin alainen opettajakoulutuksen harjoituskoulu. Vetoomuksen jättämisen aikoihin koulun rehtorina oli juuri aloittanut Bernt Klockars.

Hän kuvailee viime syksyn tapahtumia järkyttäviksi. Samalla syntyi kuitenkin jotain hyvää. Nyt koulussa tiedostetaan paremmin seksuaaliseen häirintään ja yleensäkin häirintään liittyviä kysymyksiä.

Klockarsin mukaan ratkaisevaa on se, miten jatkossa toimitaan niin, että häirintää ei enää ole.

Rehtori on tyytyväinen, että oppilaat ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi.

– Olisin pettynyt jos niin ei olisi, toteaa Klockars.

Koululla ryhdyttiin toimenpiteisiin nopeasti vetoomuksen jälkeen ja niistä myös kerrottiin oppilaille ja huoltajille. Kukaan ei voi enää olla tietämättä, että koululla on nollatoleranssi häirinnälle, sanoo Klockars ja uskoo sen myös toimivan.

– Ainakaan minun korviini ei ole tullut mitään tänä aikana.

Klockarsin mukaan seksuaalista häirintää on kuitenkin vaikea kitkeä kokonaan pois koulumaailmasta. Esimerkkinä hän kertoo, miten varsinkin nuorempien teini-ikäisten keskuudessa toisia nimitellään välillä sopimattomastikin.

– Mutta nyt meillä on valmiutta ja tahtoa puuttua kaikkeen häirintään eri tavalla kuin aikaisemmin.

Övis - edelläkävijä?

Lukiolaiset Heidi Kaarto ja Emil Ahlroos sanovat, että heidän koulullaan ei ole mitään hävettävää tänä päivänä - päin vastoin.

– Oli tavallaan kauheaa lukea tiedotusvälineistä, että omassa koulussa on seksuaalista häirintää, mutta olemme ylpeitä vetoomuksesta ja siitä, että teimme sen, sanoo Kaarto.

– Samalla ymmärsimme, että häirintää tapahtuu kaikissa kouluissa ja kaikilla työpaikoilla. Siksi on hyvä, että asia tuli julkiseksi ja kaikki voivat ymmärtää, että häirintä ei ole hyväksyttävää, jatkaa Ahlroos.

Nuoret uskovat, että nyt kun kipeä prosessi on käyty läpi, voi heidän koulunsa olla edelläkävijä ja esimerkki muille.

– Parhaimmillaan on voinut käydä niin, että meidän esimerkkimme on innostanut jonkun muun toimimaan samalla tavalla eli kertomaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä.

Vasa övningsskolanin oppilaita ja rehtoria on haastatellut Svenska Yle: Deras upprop förändrade skolan - "Efter #övistoo är stämningen mycket bättre"

Vitsit sinkoilevat kohti kirkkorakennusta vielä vuosikymmentenkin jälkeen: "Onhan niitä mitalisijoja rumuuskilpailuissa tullut"

Seurakunta ottaa kaupunkilaisten irvailun osaksi kirkkorakennuksen juhlia Kouvolassa

Kouvolan keskuskirkko

Supermarket, teollisuushalli, rautakauppa ja kauppahalli. Neljäkymppisiään juhlivalla Kouvolan keskuskirkolla on monta lempinimeä.

Yksikään niistä ei ole mairitteleva.

Seurakunnan väkeä lempinimet tai kirkkorakennuksen hankkima vähintäänkin rosoinen maine eivät juurikaan tunnu häiritsevän.

– Onhan niitä mitalisijoja kertynyt äänestyksissä, joissa on etsitty Suomen ruminta kirkkoa, naureskelee kirkkoherra Keijo Gärdström.

Satunnaiselle ohikulkijalle rakennuksesta syntyy helposti mielikuva suorakaiteen muotoisesta metallia ja lasia huokuvasta möhkäleestä, jonka ympärillä on runsaasti teräskehikoita.

Keskeneräiseksi rakennustyömaaksikin kutsutun keskuskirkon saama kymmenien vuosien huomio on silti osa rakennuksen juhlia.

– Kyllä siellä niitä rautakauppajuttuja kuullaan, raottaa 70-luvun tyyliseksi juhlan juontajaksi peruukkeineen pestattu kappalainen Lasse Karppela.

Vuosikymmeniä jatkuneen vitsailuperinteen esimerkkejä löytyy edelleenkin helposti kaupungin kaduilta.

– Ei siitä ensimmäisenä kirkko tule mieleen. Ehkä jokin toimistorakennus tai vastaava, tuumii kuusankoskelainen Katja Inberg.

Valkealalainen Hannu Hytti on hetken mietittyään astetta tai paria tylympi.

– Halpahalli, tokaisee mies.

Kouvolassa asuva Tiina Kumpu on samaa mieltä siitä, että rakennusta ei tunnista kirkoksi ellei tiedä sen olevan kirkko.

Hän osallistui kaverinsa häihin viime kesänä.

– Mutta kyllä se sisältä on ihan eri näköinen, kehuu Kumpu.


Julkisten rakennusten lempinimet tyypillisiä

Kutsumanimien syntyminen kansan suussa on tuttua myös Kouvolan keskuskirkkoa nykysilmin katseleville arkkitehdeille.

– Julkisille rakennuksille on aika tyypillistä, että ne saavat lempinimiä. Sehän on oikeastaan ihan kivaa, toteaa arkkitehti ja tietokirjailija Rurik Wasastjerna.

Hän on tutkinut rakennusperintöä Kymenlaaksossa Kouvolan keskustan lisäksi muun muassa Kuusankoskella sekä Kotkan Sunilassa, Alvar Aallon suunnittelemassa tehdasyhdyskunnassa.

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Antti Pihkalakaan ei ole voinut välttyä kuulemasta kirkon lempinimiä.

– Minkäs niille voi, pitää vaan kestää, naurahtaa Pihkala.

Sen sijaan maininnat tai äänestykset Suomen rumimmasta kirkosta eivät saa yliarkkitehtia naurahtamaan.

– Niistä olen vähän ihmeissäni. Mielestäni se kertoo ikävästä asenteesta. Varmaan muitakin rakennuksia kuin kirkkoja voisi sitten käsitellä samalla tavalla.

Kouvolan Keskuskirkko kahmi kuuluisuutta muutama vuosi sitten muun muassa Helsingin Sanomien järjestämässä äänestyksessä. Ylen uutisessa kirkkoa puolustettiin kuvailemalla sitä oman aikansa tuotteeksi.

Myös Iltalehden järjestämän Suomen ankeimpien rakennusten etsinnässä Kouvolan keskuskirkko loisti mukanaolollaan.

1970-luvun tuote

Moni ohikulkija on Kouvolassa ihmetellyt, miksi kirkon pitää näyttää juuri sellaiselta kuin keskuskirkko näyttää.

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Antti Pihkala muistuttaa, että keskuskirkko rakennettiin 1970-luvun lopulla tilanteeseen, joka Kouvolan keskustassa jo oli. Kirkko liittyy ajankohtaansa niin vahvasti, että jokin toinen tyyli olisi voinut vaikuttaa omituiselta.

– Olisihan se herättänyt ihmettelyä, jos 1970-luvun Kouvolan keskustaan olisi rakennettu puinen ristikirkko, hymähtää Pihkala.

Arkkitehti Rurik Wasastjerna näkee Kouvolan keskuskirkon rakentamisessa myös kaikuja jo 1970-lukua edeltäneestä kriittisestä keskustelusta kirkkoa kohtaan.

Hän muistelee arvostelun terävimmässä kärjessä olleen prameat kirkkorakennukset, joiden sanottiin seisovan tyhjillään.

– Evankelisluterilainen kirkko halusi aikoinaan ehkä vastata tähän kritiikkiin ja rakentaa kirkoista tyyliltään arkisempia kuin aiempien vuosikymmenten tai vuosisatojen kirkkorakennukset, arvelee Wasastjerna.


Museoviraston mukaan Kouvolan keskuskirkko on osa valtakunnallisesti merkittävää, kaupungin keskustan hallintorakennusten muodostamaa rakennettua kulttuuriympäristöä. Lähituntumassa ovat myös Kouvolan kaupungintalo sekä entinen lääninhallituksen rakennus, jossa nykyisin sijaitsee Kaakkois-Suomen ely-keskus.


Yksityiskohdat haasteena ja hienoutena

Kirkkoherra Keijo Gärdströmin mielestä keskuskirkon arvostelijat keskittyvät liiaksi rakennuksen pelkistettyyn ulkopuoleen.

– Sisältä tämä on yksi Suomen toimivimpia kirkkoja, vakuuttaa Gärdström parinkymmenen vuoden kokemuksella Kouvolan seurakunnassa.

Hänen ja Lasse Karppelan mielestä kirkon sisätilojen valtteja ovat muun muassa sen valoisuus ja esteettömyys. Esteettömyys ei tässä tapauksessa tarkoita ainoastaan yhteen tasoon tehtyä rakennusta, jossa ei ole portaita.

– Salissa ei ole lainkaan pylväitä tai tolppia, jotka peittävät näkyyden esimerkiksi alttarille, lisää Karppela.

Antti Pihkalan ja Rurik Wasastjernan mielestä Kouvolan keskuskirkon hienoudet piilevät sen yksityiskohdissa. Perinteisiin kirkkoihin tottuneille Kouvolan keskuskirkko heittää haasteen - yksityiskohtia voi olla vaikea huomata.

Kirkkoherra allekirjoittaa arkkitehtien näkemyksen. Hänen mielestään erityisesti alttaritaulu, ehtoollisastiat, kastemalja ja kastepuu puhuttelevat yksinkertaisuudessaan.

– Niihin kannattaa kirkonpenkissä pysähtyä - jos ei saarnaa jaksa kuunnella, vinkkaa Gärdström.


Häät ovat keskuskirkon harvinaisuus

Vuonna 1977 valmistunut ja vuotta myöhemmin käyttöön vihitty keskuskirkko uhkuu ulospäin varsinkin terästä ja alumiinia, mutta myös lasia.

Kouvolan viime vuosikymmeniä käsittelevän historiateoksen mukaan erään kirkkovaltuuston jäsenen kerrotaan suunnittelun yhteydessä todenneen, että “kirkon on oltava kirkon näköinen ettei ohikulkijoiden tarvitse kysellä, että mikähän rakennus tuokin on".

Arkkitehtuuritoimisto Jaakko ja Kaarina Laapotin suunnittelema kirkko ei ole kuitenkaan pelottanut ihmisiä pois.

Ellei mukaan lasketa hääpareja.

Heitä houkuttelevat kirkkoherra Keijo Gärdströmin mukaan perinteisemmät kirkot.

– Parit häät vuodessa, kuten tänä vuonna tähän mennessä, laskeskelee Gärdström.

Silti keskuskirkossa käy eri tilaisuuksissa seurakunnan mukaan vuosittain noin 35 000 ihmistä. Heistä vajaa puolet jumalanpalveluksissa, loput ovat esimerkiksi koululaisia tai konserteissa kävijöitä.

Kouvolan keskuskirkon suunnittelijaksi aikoinaan valittu Laapotin arkitehtuuritoimisto tuli kirkon suunnittelukilpailussa toiselle sijalle.

Arkkitehti Rurik Wasastjernan mukaan suunnittelukilpailussa näkyi ajan henki. Hän muistaa hyvin kilpailuun osallistuneet työt.

– Sellaisia lasilaatikoita ne olivat kaikki.

Jani Kaaron kolumni: Liian paljon hyvää on liian pahaa

Kohtuullisuuden arvostaminen ratkaisi monta ihmiskunnan ongelmaa, kirjoittaa Jani Kaaro.

Jani Kaaro.

Maailmamme on ongelmissa. Ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia. Siksi ratkaisutkin ovat suuria ja monimutkaisia. Mitä voi yksi ihminen tehdä, kun eivät valtiotkaan näytä kykenevän tekoihin?

Haluan valaa vähän uskoa siihen, etteivät ratkaisut aina ole monimutkaisia. On olemassa monta monituista ongelmaa, jotka ratkeaisivat yksinkertaisella tavalla.

Moni asia, joka nyt on ongelma, on pieninä määrinä hyvää, usein tarpeellista ja joskus jopa välttämätöntä. Ongelma tulee vasta, kun sitä on liikaa.

Ajatus on naurettavan yksinkertainen ja sellainen, jonka jokainen äiti ja isä koettavat opettaa lapselleen: arvostakaamme kohtuutta.

Otetaanpa tähän alkuun yksinkertainen esimerkki: liha. Liha on periaatteessa terveellistä ravintoa. Mutta kuka, missä ja milloin keksi, että lihaa on oltava joka päivä ja lähes joka aterialla? Se, että joidenkin mielestä tämä on itsestäänselvyys, on ennenkuulumatonta. Meidän ei tarvitse mennä historiassamme kuin 1950-1960-luvuille, kun lihaa syötiin viikonloppuna ja juhlapäivinä.

Kuvitelkaamme, että lihan kulutus palaisi edes näihin lukemiin. Kuvitelkaamme, että tämä tapahtuisi globaalisti. Lihantuotantoon liittyvät ekologiset ongelmat hellittäisivät kuin nostaisi painekattilasta kannen pois ja koko globaali ruokaturva paranisi.

Viedäänpä kohtuuden ajatus askel kiistanalaisempaan suuntaan. Torjunta-aineet herättävät valtavasti keskustelua. Niitä syytetään – uskon, että perustellustikin – lintupopulaatioiden romahduksesta Euroopassa ja monista muistakin ongelmista. Mutta ovatko torjunta-aineet sinänsä ongelma? Eivätkö ne ole paikallaan kun ne tekevät sen, mihin ne on tarkoitettu: pelastavat sadon silloin kun mikään muu ei sitä voi pelastaa?

Ongelma on siinä, että torjunta-aineita käytetään liikaa: niiden käyttö on rutiininomaista ja niitä levitetään viljelmille teollisessa mittakaavassa. Vähälle huomiolle jääneessä ranskalaistutkimuksessa havaittiin, että monia torjunta-aineita voitaisiin vähentää nykyisestä noin puolella ilman, että se vaikuttaisi merkittävällä tavalla tuottavuuteen.

Jos torjunta-aineita käytettäisiin harkitummin, vain kun se on ehdottoman välttämätöntä, ja osana laajaa valikoimaa ekologisempia käytäntöjä, luonto kiittäisi. Maanviljelijöille tämä olisi työläämpää, mutta jos haluamme kuulla linnunlaulua, kerrotaan se heille. Että maksamme ruoasta enemmän, jos he ruokaa tuottaessaan suojelevat biodiversiteettiä omalla tilallaan.

Jatketaan sitten kuumottavampiin aiheisiin: valtion ja markkinoiden suhteeseen. Kuinka paljon tarvitaan valtiota? Kuinka paljon tarvitaan markkinoita? Nämä kaksi voimaa taistelevat koko ajan elintilasta siten, että kun yksi voittaa sitä lisää, toiselta se hupenee. Viime vuosien neoliberalistinen kehitys on ollut se, että markkinat voittavat tilaa valtiolta, ja valtio tekee tässä prosessissa iloista itsemurhaa, kun se halukkaasti pilkkoo itsestään yhä uusia paloja markkinoille.

Teoksessa The Strange Non-death of Neoliberalism, sosiologi Colin Crouch kertoo, että toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa kysymys valtion ja markkinoiden suhteesta oli keskeinen. Jos tämä keskustelu pitäisi summata yhteen virkkeeseen, niin summataan se näin: valtioiden ja markkinoiden oli löydettävä tasapaino keskenään. Liian paljon valtiota tarkoittaa, että valtio voi ulottaa sääntelynsä ihmisten arkielämään sietämättömällä tavalla. Liian paljon markkinoita taas tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa millään ei ole arvoa, vaan kaikella on hinta.

Tuolloin siis keskusteltiin, mikä oli valtion ja markkinoiden kohtuullinen tasapaino, ja kun siitä päästiin jonkinlaiseen konsensukseen, saatiin aikaiseksi pohja hyvinvointivaltion kaltaiselle projektille. Uskaltaisiko siis tulkita niin, että hyvinvointivaltio oli eräänlainen kohtuullisuuden projekti? Valtio ja markkinat paiskasivat kättä siitä, ettei kumpikaan koettaisi ahnehtia itselleen kohtuutonta osaa piirakasta.

Puhutaanpa vielä rahasta. Joskus tulee mieleen, että länsimainen historia on vain sen historiaa, miten rahaa ei voi koskaan olla liikaa.

Kun joku onnistuu kahmimaan itselleen paljon enemmän rahaa kuin muut, sillä on monenlaisia seurauksia. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on jollakin tavalla parempi kuin muut. Että hänen tarinansa on jotakin enemmän kuin muiden. Ja lopuksi hän alkaa ajatella, että elämä, jota muut elävät, ei kuulu hänelle, eivät myöskään sen velvollisuudet ja huolenaiheet.

Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Kun Kreikan säästökuuri oli pahimmillaan ja monet tavalliset ihmiset joutuivat etsimään nukkumapaikkaa puiston penkiltä, lehdet julkaisivat juttuja myös Kreikan superrikkaista. Mitä nämä superrikkaat ajattelivat tavallisten ihmisten kohtalosta velkakriisin kourissa? Eivät mitään. Heitä ei voinut vähempää kiinnostaa. Se ei ollut heidän asiansa. Tänä päivänä tilanne on sama Venezuelassa. Kansa kulkee nälästä kaksinkerroin, mutta rikkaat varastoivat samppanjaa pahan päivän varalle.

Jos olette ihmetelleet, miksi ilmastonmuutoksen kieltäjissä on niin paljon vaikutusvaltaisia konservatiivisia superrikkaita, niin älkää ihmetelkö enää. Miksi he välittäisivät? Heillä on ilmastoidut kodit, toimistot ja autot. Jos merenpinta nousee Floridassa, he ostavat kiinteistönsä toisaalta. Bangladeshilaiset voivat itkeä ahdinkoaan, mutta rikkaat ovat turvassa – viimeistään Jeff Bezosin avaruusraketissa. Sitä paitsi ilmastonmuutos avaa lisää mahdollisuuksia saada lisää liikaa rahaa.

Aina kun mediassa on ollut uutisia ekologisesta tuhosta, valloilleen päässeestä ilmastonmuutoksesta ja etenkin valtioiden ja yritysten kyvyttömyydestä taistella niitä vastaan, olen kuullut jonkun sanovan. ”Ihminen tuhoaa kaiken.” Tämä ei ole koko totuus.

Kysykääpä ystäviltänne mitä he ajattelisivat talousjärjestelmästä, joka ei johtaisi ekologiseen tuhoon ja maapallon saastumiseen, jossa ihmistä ei arvoteta sen perusteella paljonko hänellä on rahaa, jossa ihmisen elämän ei tarvitse tuhoutua tai oleellisesti huonontua, koska hänellä ei ole rahaa. Kysykää vaihtaisivatko he nykyisen järjestelmän sellaiseen.

En ole vielä tavannut ketään, joka ei nostaisi kättään ja huutaisi: ”Hep! Olen mukana!”

Ongelmamme ei ole ihminen, vaan talousjärjestelmä, joka on ottanut koko maailman panttivangikseen. Maidontuottajalle ei riitä, että juomme lasin maitoa päivässä: pitää juoda vähintään tonkallinen, että tuottaja saa kulut katettua. Lihantuottajalle ei riitä, että kinkkua syödään jouluna: kinkun on kuuluttava päivään jokaiseen, että lihantuottaja saa investoinnilleen katetta. Torjunta-aineiden tuottajan on ruiskutettava koko maapallo tuottaakseen osakkeenomistajille arvonnousua.

Miten tahansa kohtuullinen minä olen tai sinä olet, ei auta, sillä järjestelmä on viritetty tuottamaan maksimaalisesti kaikkea – ja kaiken sen kohtuuttomuuden käärepaperit voimme nähdä kellumassa Tyynenmeren roskapyörteessä.

Neoliberalismin ongelma on nähdäkseni siinä, että se murentaa tehokkaasti mielikuvituksemme kuvitella mitään toisenlaista maailmaa. Kun valtioiden pitäisi vähentää päästöjään, ne levittelevät käsiään: Emme voi. Jos vähennämme päästöjä talous kutistuu ja kun talous kutistuu velka nappaa kiinni ja kohta olemme lamassa.

Kuka keksii tien ulos tästä häkistä? Missä on se Goldman Sachsin salkkumies, joka pitää pyssyä koko maapallon ohimolla? Eikö hän voisi vain mennä kotiin ja heittää salkun ja aseensa kotimatkalla jokeen. Kyllä tämä maapallo kompostoi velkakirjasi, aseesi ja sinutkin, salkkumies, kun sen aika tulee.

Mutta onhan meillä toivoa. Aloitin kohtuullisuudesta ja päätän siihen. Jos jollain on jotakin liikaa, eikö silloin ole kohtuullista, että se jaetaan hieman tasaisemmin. Otetaan esimerkiksi raha.

Mikä saa ihmiset jakamaan? Jos rikkaat eivät halua jakaa omastaan, onko sattunut sellainen onnettomuus, että raha on kertynyt luonnostaan kitsaille henkilöille. Enpä usko. Tuore tutkimus tansanialaisilla metsästäjä-keräilijöillä, hadzoilla, osoittaa, että jakaminen, tai anteliaisuus ylipäänsä, ei ole yksilön ominaisuus. Se on yhteisön ominaisuus.

Tutkimuksessa hyödynnettiin hunajatikkuja, jotka ovat himoittua ”valuuttaa” hadzain parissa. Tutkijat jakoivat hunajatikkuja kaikille hadzoille monissa eri ryhmissä ja antoivat heille kaksi vaihtoehtoa. He saattoivat pitää hunajatikun itsellään tai laittaa sen yhteiseen pottiin, josta jaettiin hunajatikku kaikille. Yhteinen potti tehtiin houkuttelevaksi siten, että jokaista yhteiseen pottiin laitettua hunajatikkua kohden tutkijat laittoivat kolme hunajatikkua lisää.

Kun tutkijat seurasivat miten hunajatikkuja jaettiin eri ryhmissä usean vuoden ajan, pelin henki alkoi selvitä. Se, jakavatko ihmiset omastaan, ei riipu siitä, onko ihminen antelias vai itsekäs. Se riippui siitä, minkälainen yhteisö oli kokonaisuudessaan. Jos yhtenä vuonna kitsastellut henkilö siirrettiin anteliaaseen ympäristöön, hänestä itsestäänkin tuli antelias – ja päinvastoin.

Mitenkä se meni, mitä äiti aina sanoi…jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on vain puolikas suru. Siinä kohtuullisuuden opetusta ihmiskunnalle, joka koettaa ymmärtää, mitä sille on tapahtumassa.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Deittailubisnes kukoistaa ulkomailla, nyt suomalaisiakin valmennetaan paremmiksi rakastajiksi: "Ei näitä opetettu koulussa"

Jere Pohjankoski oppi deittivalmennuksessa kuuntelemaan ja ymmärtämään naisia paremmin. Suomalaiset ovat asiantuntijoiden mukaan avoimempia puhumaan parisuhteista ja myös kehittämään itseään.

Deittiretriitti Kirkkonummella

Kolme vuotta sitten Jere Pohjankoski erosi pitkästä suhteesta. Eron jälkeen iski pettymys, mutta myös tunne siitä, että parisuhteissa ja naisissa on nyt jotakin sellaista, jota Pohjankoski ei täysin ymmärrä.

– Olen mukava mies, ihan hyvä puhumaan. Ajattelin, että tässä täytyy olla jotakin, mitä minä en tajua.

Näin jälkikäteen 35-vuotias mies arvioi, että ongelma on ollut siinä, että naiset ajattelevat hänen mukaansa eri tavalla.

– Käsitykset esimerkiksi samoista sanoista saattavat olla erilaisia. Esimerkkinä vaikka sana auto; nainen saattaa ajatella turvallista kulkuvälinettä ja minä miehenä ajattelen hevosvoimia. Tällaista en ollut aiemmin osannut ajatella.

Viime kesänä Pohjankoski osallistui viikonlopun kestävälle 'deittiretriitille'. Muualla maailmassa järjestetään deittailukursseja, joilla opetetaan lähestymään toista sukupuolta ja välttämään deittailun sudenkuopat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa palveluita on ryhdytty tarjoamaan myös verkossa. Kun muualla kursseja on järjestetty jo kymmenisen vuotta, Suomeen ilmiö on rantautunut myöhemmin.

Osin ilmiö liittyy siihen, että suomalaiset haluavat parisuhteiltaan enemmän, sanoo psykologi ja tietokirjailija Tony Dunderfelt, joka järjestää yhdessä Väestöliiton kanssa Mieskursseja, joilla miehiä opastetaan ymmärtämään naisystäviään paremmin.

Suomessa koulutus keskittyy Dunderfeltin mukaan lähinnä miesten itsetuntoon ja itsensä kehittämiseen.

– Joku on joskus sanonut, että naiset käyvät meikkikursseilla. Tämä on kuin miesten meikkauskurssi: miten he ottavat yhteyden naiseen ja millä tavalla tekevät niin sanotusti vaikutuksen, sanoo Dunderfelt.

– Suomalaisia ei tyypillisesti yhdistetä herrasmies- tai ladylike -käytökseen. Ei näitä koulussa opetettu ja sitten ollaan vähän sen armoilla, millainen suhde isällä ja äidillä oli. Ollaan ammennettu niitä käyttäytymismalleja epätietoisesti ja tehdään, mitä vanhemmatkin ovat tehneet, sanoo Kirkkonummella jo toista retriittiä pitävä deittailuasiantuntija Mikko Kemppe.

Viikonloppukurssilla deittailuoppilaat oppivat maskuliini- ja feminiinienergioiden lisäksi 'onnekkaasta deittailusta' ja itsestään.

– Yksi retriitin suosioista on juuri se, että ihmiset haluavat ymmärtää itsestään ja suhteista enemmän ja löytää onnellisemman elämän, sanoo deittailuasiantuntija Kemppe.

Kemppe uskoo, että Suomessakin on koittanut otollinen aika ruveta puhumaan deittailusta avoimemmin. Nuoremmat sukupolvet ovat valmiita oppimaan uutta, osin esimerkiksi teknologian kehityksen myötä, hän sanoo.

– Tinderin ja muiden sovelluksien myötä koko skene on vapautunut. Ihmiset ovat vapaampia tapaamaan uusia ihmisiä.

Teknologia on mahdollistanut parinetsinnän jopa kotisohvalta, mutta Dunderfeltin mukaan se ei ole ratkaissut kaikkia parinvalintaan liittyviä ongelmia.

– Nuoret ovat niin paniikissa sen parisuhteen kanssa, että suostuvat jopa asiantuntijavalintaan. Kaikkea on kokeiltu. Parisuhde-elämä on enemmän myllerryksessä kuin koskaan, sanoo psykologi Dunderfelt, joka toimii myös asiantuntijana Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Ulkomaisten deittikurssien tapaan suomalaiskursseilla ei kuitenkaan opetella iskurepliikkejä tai harjoitella varsinaista viettelyä.

– Maailmalla se on muodostunut bisnekseksi. Minun lähestymistapani ei ole samanlainen, vaan yritän selittää, miksi jotkin tekniikat toimivat ja mikä siellä on se syvällisempi juttu. Onhan se hyvä asia, jos miehillä tai naisilla on enemmän itseluottamusta ja he uskaltavat kohdata ihmisiä, sanoo Mikko Kemppe.

Jere Pohjankoski puhuu naisista jumalattarina.

Kesäisten oppien jälkeen Pohjankoski kertoo hoksanneensa olevansa ratkaisukeskeinen. Hän on pyrkinyt siitä tietoisesti eroon ja yrittää nyt keskustella naistenkin kanssa tunne edellä.

On Pohjankoski käynyt muutamilla deiteilläkin.

– Otan vähän paremmin huomioon hänet, kenen kanssa olen deiteillä. Aiemmin olen purkanut jännitystäni puhumalla, jolloin olen vienyt tilaa naisen kommunikaatiolta. Olen huomannut, että kaikki elämäni naiset – mummo, äiti, kaverit – ovat onnellisempia, kun annan heille tilaa puhua, enkä yritä ratkaista heidän ongelmiaan.

Hae lisää